Viikko esikoisen kanssa.
Niin kuluu aika ja nää viikot niin pian.
Mutta ahdistus ei silti koskaan poistu täysin. Katkeruus elämälle
ja niille valinnoille mitkä aikanaan on tehnyt.
Erehdyksissäni ajauduin taas lukemaan keskusteluja viikko-viikko vanhemmuudesta.
Ja edelleen ne puheet repivät sisimmän vereslihalle.. hierovat suolaa avoimimpiin kohtiin ja sylkevät päälle.
Aikoinaan päätöksiä tehdessä me päätimme että lapsi viettää arkensa tasan kummankin vanhemman kanssa.
Se päätös tehtiin suunnattomasta ylitsevuotavasta rakkaudesta siihen pieneen lapseen.
Verta vuotavilla sydämillä.
Tärisevillä käsillä pakkasin leluja kahteen tasapuoliseen kasaan.
Lapoilin vaatteita,
jaoin lelukoreja,
kirjoja.
(Siinä vaiheessa en kyllä tuntenut minkäänlaista keskustelupalstoilla mainittua vanhemmuuden mielivaltaa ja onnea siitä kuinka me vanhemmat voimme lapsen elämää hallita.)
En tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt sillä hetkellä.
Poika oli rakas yhtälailla kummallekkin.
Emme tahtoneet että toisesta muodostuisi etävanhempi,
se huvipuistomäkkäriviikonloppu-tyyppi jonka luona kaikki on aina paremmin kuin toisella.
Tahdoimme luoda lapselle arjen kummankin kanssa mahdollisimman tasapuolisesti.
Ja halusin ehdottomasti että lapsen isällä on yhtä suuri oikeus kokea kaikki lapsen lapsuuteen liittyvä kuin minullakin.
Ja ennenkaikkea tahdoin muistaa että lapsella on oikeus meihin kumpaankin ja tähän kaikkeen meidän kummankin kanssa.
Lapseni ei silti koskaan ole muuttanut,
ei ollut pompoteltavana.
Ei kuljetellut tavaroitaan paikasta a) paikkaan b) vaan hänellä on tavaransa kummassakin kodissaan.
Hänellä on rakastavat ihmiset kummassakin kodissa.
Olemme istuneet vanhempainillat, päiväkotikeskustelut, allergiatestit, kevätjuhlat yhtenä rintamana rakkaudesta poikaan.
Kaikki nämä vuodet jakaneet lapsen asiat kuten vanhempien kuuluu.
Ei tämä helppoa ole ollut. Ei kenellekkään.
On mustia päiviä ja mustempia öitä jolloin kiroan koko asian alinpaan helvettiin.
Kuinka paljon helpompaa olisi jos hoitaisin kaiken tämän ihan vain pojan ainoana vanhempana. Mutta olisiko se todella niin?
Nyt kaiken tämän jokatoinenviikkoisen kaipuun keskellä koen että se ratkaisu mikä tehtiin n.5,5v sitten on toiminut juuri sillä tavalla kun sen silloin toivottiin toimivan.
Lapsella on perhe joka rakastaa mutta kahdessa osoitteessa.
Iso määrä ihmisiä jotka kantaa.
Se millaisia jälkiä se jättää pitkällä matkalla on vaikea tietää, turha miettiä ja aivan liian raskasta pohtia. Kaikilla meillä on tarinamme jonka joku muu on aloittanut.
Lapselleni:
Se mitä sinulle toivon ei ehkä ole se mitä itse halajat
Kunpa saisinkin ennalta kirjoitetun käsikirjan sinusta
Osaisin oikoa sinulle kaikki mutkat, silottaa kivetykset niin ettet vahingossakaan itseäsi loukkaisi.
Sisäsivuilta poimisin ihmiset jotka aikovat loukata.
Löytäisin reseptit joita seuraamalla loisin sinusta ehjän,
oikeilla aineksilla luodun ihmisen.
Sellaisen jonka ei tarvitsi aikuisena korjata minun tekemiäni valmistusvirheitä.
Voisin tarvittaessa käyttää korjauslakkaa ja kirjoittaa päälle ihan uudestaan.
Näkisin loppusivuilla kaneetin;
Ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka.
