Kuule se mitä en sano

Charles C. Finnin vuonna 1966 kirjoittama ja nykyään ympäri maailmaa eri kielille levinnyt runo.



Älä hämäänny minusta.
Älä anna kasvojeni pettää itseäsi.
Sillä minulla on naamio, satoja naamioita,
naamioita joiden riisumista pelkään,
eikä mikään niistä ole minä.
Teeskentely on minulla verissä,
mutta älä mene halpaan.

Jumalan tähden, älä mene halpaan.

Minä annan vaikutelman varmuudesta,
että kaikki on aurinkoista ja tyyntä
sisälläni ja ympärilläni,
että olen itse luottamus ja aina tyyni,
että tunnen vedet ja seison ruorissa,
ja että en tarvitse ketään.

Mutta älä usko minua.
Minun pintani on sulava, mutta se on sulava naamio,
aina muuttuva ja aina salaava.
Sen alla on riittämättömyys.
Sen alla on sekaannus ja pelko ja yksinäisyys.
Mutta kätken sen.
En tahdo kenenkään tietävän.

Kauhistun ajatusta heikkouteni ja pelkoni paljastumisesta.
Siksi luon hädissäni piilottavan naamion,
huolettoman ja hienostuneen julkisivun,
joka auttaa minua teeskentelemään,
suojautumaan katseelta joka tietää.

Mutta juuri se katse on minun vapahdukseni.

Minun ainoa toivoni ja tiedän sen.
Siis, jos sen jälkeen tulee hyväksyntä,?
jos sen jälkeen tulee rakkaus.
Vain se voi vapauttaa minut itseltäni,
omatekoisen vankilani omatekoisilta seiniltä,
muureilta joita niin huolellisesti pystytän.

Vain se voi vakuuttaa minut siitä mistä en voi itse vakuuttua,
että oikeasti olen jonkin arvoinen.

Mutta en kerro tätä.
En uskalla.
Minä pelkään.
Minä pelkään että katseesi jälkeen ei tule hyväksyntää,
ei tule rakkautta.
Pelkään että et välitä minusta ja naurat,
ja sinun naurusi surmaisi minut.
Pelkään että syvällä olen ei-mitään ja ei-kukaan,
että huomaat sen ja kävelet pois.

Siis minä jatkan epätoivoista näyttelemistäni,
itsevarmuuden julkisivu ulkona
ja vapiseva lapsi sisällä.
Niin alkaa tyhjyyttään kimaltelevien naamioiden paraati,
jossa elämäni on julkisivun seinä.
Puhun sulavalla äänellä joutavia pinnallisuuksia.

Kerron sinulle kaiken siitä mikä ei merkitse mitään,
enkä mitään siitä mikä on minulle kaikki,
en mitään siitä mikä minussa itkee.

Kun siis olen keskellä omaa rutiiniani,
älä anna sanomisteni huijata itseäsi.
Kuuntele huolella ja yritä kuulla se mitä en sano,
mitä haluaisin pystyä sanomaan,
mitä minun olisi sanottava voidakseni elää,
mutta mitä en pysty sanomaan.

Minä en tahdo olla piilossa.
En pidä pinnallisista huijarien näytelmistä.
Haluan lakata näyttelemästä.
Haluan olla aito ja spontaani ja minä,
mutta sinun on autettava minua.

Sinun on ojennettava kätesi
vaikka se olisi viimeinen asia
jota näytän haluavan.
Vain sinä voit pyyhkiä minun silmistäni pois
tämän hengittävän ruumiin tyhjän tuijotuksen.

Vain sinä voit herättää minut eloon.

Aina kun olet ystävällinen ja hellä ja rohkaiseva,
joka kerta kun yrität ymmärtää vain siksi että välität,
siivet alkavat kasvaa minun sydämessäni,
hyvin pienet siivet,
hyvin hauraat siivet,
mutta siivet!
Sinulla on voima koskea minut tuntemaan
ja sillä voit hengittää minuun elämää.
Haluan että tiedät sen.

Haluan sinun tietävän kuinka tärkeä olet minulle,
kuinka sinä voit olla luoja – totisesti oikea luoja -
sen ihmisen luoja joka minä olen
jos vain tahdot.
Vain sinä voit murtaa muurin jonka suojassa vapisen,
vain sinä voit riisua minun naamioni,
vain sinä voit vapauttaa minut kauhujen varjoista
ja epävarmuudesta, yksinäisestä vankilastani,
jos valitset niin.
Valitse. Älä ohita minua.
Se ei ole sinulle helppoa.

Pitkä arvottomuuden tuomio rakentaa vahvat seinät.
Mitä lähemmäs minua tulet,
sitä sokeammin saatan iskeä takaisin.
Se on järjetöntä, mutta kirjaviisaudesta huolimatta
minä olen järjetön usein.
Taistelen sitä vastaan mitä odotan kaikkein eniten.
Mutta olen kuullut että rakkaus on vahvempi kuin vahva seinä,
ja siinä minun toivoni on.
Yritäthän purkaa noita seiniä
vahvoin käsin
mutta hellin käsin
sillä lapsi tuntee niin herkästi.

Kuka minä olen, saatat kysyä?
Olen joku jonka tunnet oikein hyvin.
Sillä olen jokainen mies jonka kohtaat
ja olen jokainen nainen jonka kohtaat.



- Charles C. Finn, suom. Kotkansydän

Äitiydestä taas kerran

Välillä tuntuu että olen ainoa äiti maanpäällä joka äitiyden myötä ei ole löytänyt itseään ja kasvanut ihmisenä.

Tiedättekö kun blogit ja some muutenkin pursuaa maailmoja joissa äidit kasvaa niiden nuppujen myötä täyteen kukoistukseensa ja vasta lastensaannin jälkeen tajuavat maailman kauneuden ja omat voimavaransa.

niin, no en minä.

Kohta 8 vuotta olen ollut täysin hukassa.

Joo kyllä. 

HUKASSA.

No jos totta puhutaan en mä ennen lastensaantiakaan tiennyt kuka olen. 
Joten hukassa olon vuosia on sitten varmaan puhtaat 29 :)

Jotenkin silti kuvittelin että kun se pieni ruusunpunainen ja vauvantuoksuinen ihminen ilmestyy minusta,
tietäisin mitä olen tekemässä ja mitä minusta on tulossa.

Tai että riittäisi että olen äiti.

Että olisin äitinä kaikkea sitä mitä pitää ulkoisten(kin) normien mukaan olla.

VAAN KUN EI KÄYNYTKÄÄN NIIN.

Tässä kolmen lapsen ja kolmenkympin kynnyksellä olen edelleen yhtä kysymysmerkkiä?

Päivät kuljetaan kuten kuuluu, hoidan lapset, kodin, työn, juoksevat asiat ja matelevat asiat. 

Herätään, hoidetaan arki ja nukutaan?

Missä vaiheessa kerkeäisin tekemään maailmastani .. sitä blogin tuoksuista?

Onko äitiys sitten todella niin kutsumusammatti ettei siihen kasva?
Tai naiseus?

Että sitä joko ollaan täysverisiä ÄITI-ihmisiä tai sitten sitä niinkun ei olla :D

Olispa vielä se suosikin Kysy Ekiltä (vai mikä se oli palsta?) 

Lähtis aika vikkelään kysymys:

"Rakas Eki-setä. Tulin äidiksi vuonna 2007 ja edelleenkään en tunne olevani suomen yhteiskunnan normit täyttävä ja pullantuoksuisen minäkuvan omaava äiti. Onko mahdollista ettei minun koskaan kuulunutkaan olla sellainen ja riitän tälläisenä vai onko minussa jotain vikaa"

Tai

" Rakas Eki-setä. Tulin äidiksi vuonna 2007 ja sen jälkeen olen synnyttänyt vuosina 2011 ja 2013. En ole oikein koskaan tiennyt kuka olen tai minne olen menossa. Onko mahdollista että voisin unohtaa koko suorituskeskeisyyden ja pakonomaisen itseni etsimisen ja keskittyä vaan siihen että perjantaisin on karkkipäivä ja kohta on joulu?"


Rakkain terveisin -Nina

Väsynyt äiti ja isä.

Puhutaan paljon siitä kuinka äiti voi olla niin pohjattoman väsynyt että tarvitsee apua.

Minä olen,

pohjattoman.

Mutta minulla on apua

paljon

lähellä

ja turvaa,

olkapäätä.

Minä sain puolisokseni ihmisen joka on noita kaikkia ja enemmän.

Mutta mitä hän sai.

Itkuisen, rään valtamaan naisen.

Kiukkuisen, sähisevän. Kylmän.
Sellaisen joka selviytyy päivästä toiseen pysähtymättä. 
Ajovalot päällä ilman mitään konkreettista suuntaa... kunhan pysyy käynnissä. 

Ammattimaisen pärjääjän. 
Se minä olen, 
ammattimarttyyri ja pärjääjä. Kun tarpeeksi kauan tekee itse eikä huoli apua, on mukava maata marttyyriudessaan epätoivon aallokossa.

MENE POIS, en minä tarvitse sinun apuasi.!! 
(ota minut syliin!!tahtoisi huutaa se toinen joka äärettömästi kaipaa ja tarvitsee sitä tukea ja olkapäätä.)

JÄTÄ MUT RAUHAAN MUTTA PIDÄ MUSTA KIINNI.
              Loogista eikö?

Miten tämän keskellä jaksaa isä? 
Muistaako sitä kysyä kukaan?
Onko sulla tukiverkosto kunnossa, 
ihmistä jolle puhua? 

En ihmettele isiä jotka löytää jonkun toisen, 
en tällä puollustele tai anna hyväksyntää pettämiselle mutta rakkauden ja hellyyden hakemiselle kyllä.

KOSKA JOKAINEN MEISTÄ TARVITSEE JONKUN JOLLE ON MAAILMAN TÄRKEIN.

Ja minä voin myöntää että minun mieheni ei aikoihin ole tullut prioriteettilistani kärkipäässä, 
pärjääjän ja suorittajan elämään ei mahdu hellyys, rakkaus tai se että antaisin ottaa kiinni itsestäni. 

Peläten että jos tuo mies huomaisikin minun olevan heikko,
koko maailma saattaisi särähtää kappaleiksi. 

Ja niin minä rimpuilen, kynsin ja hampain.
Toivoen että silti tuo mies muistaisi 
että on mun maailma.
Sanomattakin.

Millä meidän isä siis jaksaa?

Toivon että meidän kodissa asuva isä jaksaa 
sillä että siitä ammattimarttyyrista nykyään enenevässä määrin edes hetkeksi kehkeytyy se tuttu ja turvallinen ihminen johon alunperin rakastui.

Se jaksaa sillä että kotiin tullessa vastassa on lapset joille hän on maailman tärkein. 
Aina ja jokainen päivä.

Se jaksaa sillä että kaiken keskellä se isä ja äiti muistavat puhua, 
rakastaa, 
ja antaa anteeksi toisilleen sen että elämä on nyt näin.

Se muistaa että on onni että edes rakastuttiin, 
kaksi samanlaista tummansinistä sielua,
kovaa päätä helvetillisillä piikeillä varustettuna. 
Ja kuinka pitkä matka ollaankaan kuljettu toistemme läpi murtaen niin monia muureja.

Se jaksaa sillä että se edelleen uskoo siihen että tämä rään täyttämä, kipeä ja itkuinen nainen on se ainut jonka kanssa sen kuuluu olla.

Ja mä lupaan, vielä jokupäivä tää kaikki on muisto ja sen isänkään ei tarvitse enää vain jaksaa ja uskoa.

Rakastan sua.
tiedät kyllä.