Ei susta huomaa.

 

Perjantai 19.2. 2021

Ei susta huomaa. 

Oon törmänny monen ihmisen kanssa keskustellessa asiaan, ei susta nähnyt, ei susta huomaa. 

Tuntuu että sen sanomalla mulle työnnetään sen toisen ihmisen ahdistus syliin kannettavaksi, kuin minun pitäisi pyytää anteeksi sitä että salasin masennuksen niin hyvin. 

Varmasti se ei ole ihmisten tarkoitus, en silti tiedä miksi sen juuri sinulle pitäisi näkyä?

Helpottaisiko se sinun suhtautumistasi jos minut kohdatessasi voisit suoraan nähdä masennuksen ja ahdistuneisuuden vaikutukset minussa?

Stereotyyppisen karikatyyrin ihmisestä jolla kaikki ei ole kunnossa.

Maailma on suuri mut mitä sil on väliä

Avara ja kaunis mut mitä sil on väliä

Itse olen aina sama ja aina tässä

Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan

Vievät minut kauaksi kotoani nopeaan

Vievät minut kauas silti oon aina tässä

En pääse pois

En pääse pois

Muil on niiden salaisuudet

Mä en kuule niitä mä en nää

Joskus koetan sopeutua avautua kuunnelkaa mua

Se on säälittävää

Ne sanoo: vaikeaa? ahaa

Ei susta huomaa

Onko vaikeaa? ahaa

Ei susta huomaa

- Maija Vilkkumaa Ei susta huomaa

Uusi vuosi

 Tammikuu 16.1.2021

F33.10 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso

F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuus (yleistynyt tuskaisuus)

Olen sairauslomalla näillä diagnooseilla. 

Tunteet ovat vaihdelleet häpeästä aina armollisuuteen saakka. 

Vihan kautta tottakai, ei kai nää muuten mun tunteita olisi. 

Alkuviikot käytin touhuamiseen. Kuuntelin elämää parantavia äänikirjoja ja pesin talouden kaikki pyykit. Tuuletin petivaatteet pakkasessa. Pesin kylpyhuoneen kaakelit pienellä harjalla hinkkaamalla. Lakkasin kynnet. 

Aloitin Joogan ja spinningin. 

Tein lumitöitä, kävelin. 

Tein kuntoutumisesta aktiivisen projektin, kuten aina. 

En nuku kuin hetkittäin yössä, muun ajan katselen kun kello kulkee eteenpäin. En  enää edes ajattele öisin mitään, ajatusten vaimentaminen onnistuu luettelemalla numeroita päässä sekunttiviisarin tahtiin. 

Kausittain myös syön öisin, sen myöntäminen hävettää. 

Syön mitä sattuu olemaan olohuoneessa. Karkkia enimmäkseen. Popcornia. Sipsejä. 

Se jos mikä on omiaan lisäämään :

AHDISTUSTA

MASENNUSTA

PAINOA

HAMPAIDEN KUNNON ROMAHTAMISTA

ja kas, itseinhon kierre jatkuu. 

Mutta häpeämään mä en enää suostu. 

Mitä minä olen?

Helmikuu 12.2. 2021 klo 8.00

On kulunut melkein vuosi siitä kun tämänkertaisen masennuksen aallot löivät rantaan.

Toimitin osasairauspäivärahan liittet kelaan. 

Tänään luin elämäni ensimmäisen b-lausunnon itsestäni. 

On melko kylmäävää lukea edes pieni vilahdus ja kuvaus entisestä elämästään. 

Ensin se kauhistutti, itkettikin. Sitten se sai vihaiseksi.

Mutta kylmäävintä mulle oli lukea arvio jäljellä olevasta työkyvystä :

"Arvioidaan, että työkyky palautuu vielä normaaliksi, mutta se vaatii pitkän toipumisajan ja varmasti myös terapiamuotoista hoitoa. On toki tunnistettavissa myös riski pysyvästäkin työkyvyttömyydestä/työkyvyn alenemasta. "

Jumalauta. 

Vuodessa mun elämä on keikahtanut päälaelleen.

Se mistä pidin kynsin ja hampain kiinni oli tieto siitä että mä oon tosi hyvä hoitaja ja suoriuduin mun töistäni. Kaikea muuta itsessäni mä olen aina epäillyt. Ja nyt. 

Mitä mä olen?

Mulle työn tekeminen ja hoitajuus on ollut iso osa mun identiteettiä. 

Se on ollut myös maski jonka takana on ollut helppo elää. 

Valoisa, toimelias, hauska, rohkeakin. Avoin. Ehkä noilla sanoilla voisin kuvata itseäni hoitajana, silloin pystyn katsomaan itseäni aina ulkopuolelta.

Siksi sairasloma ja osa-aikaisuus tuntuivat rangaistuksilta. Kun jotain vietäisiin pois. 

Pitää olla vain Nina. 

Katsotaan kuinka mä tästä roolista selviydyn.