VOIHAN TUKIVIIDAKKO JA RAHA .. äähpuuh ja pah

VOI AARGH ja perkele!!!!

Mä niin vihaan kaikkea mikä liittyy jonkun tuen hakemiseen jostain.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja juuri kun luulet selvittäneesi asian huomaatkin että 

Eiiii , ei se nyt sitten mennytkään ihan niinkuin strömsössä.

Hain juuri kotihoidontukea. 

Niin no olen tässä tyhmänä päässäni laskeskellut että kotihoidontuki+tällähetkellä (miehen opiskellessa) 
meidän saama asumistuki muodostaisi summan, mistä voisi muutaman kympin pistää lastenhoitajan palkan jälkeen säästöönkin sen kuuluisan "pahanpäivän" varalle.

Mutta helvetti, 

Ammuu vaan niin

enpä sitten taas tajunnut että kun kotihoidontuki kolahtaa maksuun,
laskee asumistuki kuin lamaantuneen lehmän häntä.


Eli mitä opimme tästä.?

Emme siis niin yhtään mitään muuta kun sen että koskaan ei kannata ainakaan plussan puolelle laskea kelan tuilla ;)

No näillä taas mennään ja mietiskellään sitten asioiden tullessa vastaan kuinka näistä läpi tirvastaan ja survotaan tää perhe.

Jokatapauksessa kaiken tän itkupotkuraivaroinnin keskellä olen onnellinen että mun mies saa nyt opiskella, 
saa ammatin johon tahtoo. 
On kiinnostunut opinnoistaan ja ennenkaikkea tekee sen ihan meidänkin perheemme takia.


Toki elämä on nyt tiukkaa rahallisesti. Henkisestikkin. Joka kuukausi tulee muka itselle yllätyksenä että rahapolitiikka on plusMIINUSnolla ja seuraava kuu mennään taas jonkun suunnan velkarahalla.

Velka kasvaa ja seiniä tulee tulee vastaan seinien jälkeenkin. Lasten on kuitenkin saatava syödäkseen ja kivaa ois jos tuolla nuorimmalla ois vaippoja niin ettei tarttis kokoajan olla mattoon sappisaippuaa suihkimassa ;)

Koitan ajatella että se on kuitenkin meidän taakkamme kantaa raha-asiat, ei meidän lastemme. 

Toki he tässä yhteisellä matkalla sentin venytyksen kanssa oppivat että kaikkea ei saa eikä pidäkkään saada. 
Rahaa opetellaan käyttämään esim. myymällä ensin vanhaa ennenkuin ostetaan uutta. 
Oppivat että leluhyllyllä saa hypistellä, fiilistellä ja viipyä mutta sieltä ei mukaan lähde mitään ilman erityistä syytä. 

Olisi ihana kun voisi nyt sanoa että ensikuukausi olisi helpompi, mutta ei sitä en voi luvata. Elämällä kun on hassu tapa muodostaa kulkemisestamme armeijatason esterataa.

Mutta nyt kun muuta ei voi vedän syvään henkeä ja otan radan kuntoilun kannalta.

* okei, saatan vetäistä muutamat itkupotkuraivaritkin itsekseni ;`)

Elämän kevät ja pikkukävyt

Äitiys se vasta on sellainen laji että päätä huimaa välillä suuresti.Tuleva syksy tuo tullessaan uusia asioita arkeen ja se kaikki tuntuu pyörivän mielessä karusellin lailla.

Itse aloitin kolmivuorotyöni 22.7. 

Paluu sinne oli jo itsessään katkeransuloista ,mutta vasta tulevan arjen pyöritys aiheuttaa ylimääräisiä sydämenlyöntejä ja hetkellistä hyperventilaatiota.

Esikoiseni aloittaa koulun elokuussa. 

Minun pieni mieheni.

Suren yhteisen ajan puuttumista jo valmiiksi. Tajusin että vuorotyöläisenä,vuoroviikoin asuvan poikani kanssa käyvät vuorokaudet ja viikot lyhyiksi.

Kun lapsi pääsee 12:45 ja minä menen klo13 töihin on yhteinen aikamme silloin aamupalapöydän ja koulumatkan ääressä. :(

Kotiin tullessa hän jo nukkuu niinkuin kaksi muutakin.

Siihen päälle kun ymppään ajatuksen siitä että olen suurimman osan viikonlopuistakin töissä ,saan itselleni MAAILMANPASKINÄITI-kruunun asetettua tiukasti päähän.

Elokuussa muuttuu myös pienen neitini arki. Hän aloittaa  Maanantaisin ja Torstaisin 3h kerrallaan kestävän kerhon viereisellä seurakuntatalolla. 

Voin jo nähdä silmissäni sen pienen ihmisen ilon kun pääsee nyt oikein yksin näkemään ja tutustumaan niihin.. mitä ne oli? 

MUIHIN LAPSIIN. 

On jännittävää odottaa kuinka kotona tähänsaakka olleen maailma muuttuu ja avartuu ihan uudella tavalla.

Minun pieni kerholaiseni.

Myös mieheni palaa arkeensa elokuun kouluunpaluun myötä, hänellekkin tulee varmasti elomme olemaan toisenlaista kun kodista on ihan toisenlainen vastuu ja yhteinen kotona nököttämisaika on minimissä. 

Vaikkakin hän on kyllä enemmän kuin kiitettävästi hoitanut kodin ja lapset jo nyt töihin palattuani (kaikki kunnia siitä hänelle)

Onnena tässä kaikessa on se että saadaan kotiin tuttu ja turvallinen täti (pikkusiskoni) hoitamaan lapset ja siinä sivussa pikkuisen kotiakin. 

Päiväkotimaailma saa siis edelleen odottaa ja hyvä niin. 

(kiitos siis Anna kun olet olemassa <3) 

Kauhulla muistelen yhden lapsen viemis ja tuomisrumbaa,viiden metrin lumihangessa KÄVELLEN kun lumi sataa suoraan naamaan, kello kuusi aamulla--- VOI MÄ NIIN NOSTAN HATTUA KAIKILLE SITÄ LÄPIKÄYVILLE. REEEESPECT indeed.

Elokuun 11.päivä maailmamme on siis monella tapaa toisenlainen. 

Uusi aikakausi on virallisesti alkamassa ja meidän tehtävämme onkin nyt vain ja ainoastaan luotsata tätä laivaa virran viedessä kovaavauhtia kohti tulevaisuutta.

ADIOS "leppoisat" kotona oleskelut ja tervetuloa maailma. ;) täältä tullaan vaikkei olla lainkaan valmiina

Äitysloman loppu

En uskonut että oloni olisi näin haikea päättäessäni yhden elämäni aikakausista lopullisesti.

Ei enää äitiyslomia.
Ei raskauksia.
Ei synnytykseen lähdön jännitystä,
vastasyntyneen tuoksua.


En edes tiedä miksi näin haikeilen?

Lapsilukuni on täysi (todellakin) Olen saattanut kolme lasta maailmaan ja valvonut satoja öitä. Tiedän ettei minusta ole siihen enää.

Minulla on varattuna ensikuussa aika sterilisaatioon. 
Joten olen harkinnut, pohtinut ja aivan varma siitä että tämä tässä näin on hyvä juuri näin.

Mutta silti?
Möykky rinnassa kertoo ettei tämä kaikki kuitenkaan ollutkaan niin "läpihuutojuttu" ja pienipullantuoksuinenkotiäiti mun sisällä taitaa itkeä yksinään jonkinsortin suurperheen menettämisen tuskaa? (ja siellähän saa itkeskelläkkin)

Ehkä tämä vaan on niin haikeaa koska se on lopullista. 

En koskaan enää koe noita asioita.
PISTE.

Mutta mikään ei pyörrä mun mietteitä,
näitä päätöksiä.

On siis aika hyvästellä,surra ja pistää muistoihin tämä aika elämässä.

Nauttikaa, rakastakaa, muistuttakaa itseänne kuinka ihmeellistä se aika on.

Koska kuin tuulenhenkäys, se onkin jo ohi.

Kun valvoo tarpeeksi.

Sellaisina hetkinä 

kun kaikki sisältä särkyy sirpaleiksi. 

Sisin tippuu lattialle, kuumemittarin lailla helähtää palasiksi,elohopeana syöksyy talon listojen alle pakoon.

Sellaisina hetkinä kun varpaat puutuvat, ajatukset lakkaavat kulkemasta ja  sormenpäistä katoaa tunto.

Sellaisina hetkinä kun sydän tuntuu hakkaavan itsensä ulos rinnasta, kun oma maailma muuttuu rinnakkaistodellisuudeksi.

Sellaisina hetkinä kun happi loppuu.

Sellaisina hetkinä tahtoisi vain mennä piiloon, karkuun. 

Pimeään, nurkkaan. 

Pois tästä hetkestä ja elämästä jonka vain minä osaan itseltäni pilata.

Pyydän anteeksi jo valmiiksi lapsiltani. 

Sitä epävakaata äitiä jolla oli itku herkässä. Sitä jonka pinna oli niin lyhyt ettei sitä ehtinyt edes mittaamaan. 

Pyydän anteeksi etten ollut enempää läsnä, sieluni kokonaan antaen siihen hetkeen.

Anteeksi ettei minusta ollutkaan siihen että olisin ollut teidän arvoisenne.

Pyydän anteeksi että pahoitin mielenne rähisemällä turhasta, anteeksi että minun esimerkistäni te opitte kiroilemaan.

Anteeksi että minua seuraamalla näette kuinka ihminen polkee jalkaa turhan takia, 

kuinka kiukutellaan silloinkin kun pitäisi nauraa. 

Anteeksi että joudutte minun taakkani kantamaan.

Pyydän anteeksi etten voinut tarjota teille enempää, anteeksi etten osannut olla pehmeämpi.Anteeksi että kadotin kaiken keskelle taitoni olla iloinen.

Vaikkei se korvaa mitään, 

rakastan. 

Mielettömyyden äärirajojen yli. 

Minun pentuni, kuinka te olettekaan niin selvästi minusta tulleet.

Vaikkei se korvaa mitään. 

Lupaan että taistelen loppuun saakka, 

yritän kasvaa teidän kanssanne. 

Olla teille se jollaisen ansaitsette.

Jos viimeisenä hetkenä muistatte minusta vain kiukkuiset kasvot, rumat sanat ja vaatimusten listan. Annattehan anteeksi ja muistakaa etten ehkä osannut muuta tapaa olla äiti.

Tämä on teille: 

https://www.youtube.com/watch?v=SsL7JD10HmM

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut

Hän ei muuta tehnytkään

Heräs aikaisin, otti kynän käteen

Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mut hetkenkään lepoa

Piirtäjä ei kaivannut

Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut

Mestari valmisti sut

Se kuva oli kaunis

Oi ,ihme suorastaan

Muodon jumalaisen sai

Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun

Päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa

Sanon vastaukseksi vaan

Että jos ne edes kerran näkis sinut

Kaikki rupeis uskomaan

Mitä jätän jäljelle?

Mun piti kirjoittaa aluksi ihan muusta aiheesta, 
no oikeastaan siitä mistä aina ennenkin. 
VÄSYMYKSESTÄ ja sen lieveilmiöstä, 
mutta tässä illan saatossa aihe on muuttunut nyt johonkin muuhun itselle läheiseen ja tärkeään.'

Pärjäämiseen.
Tässä maailmassa ja yhteiskunnassa.

Miten mä nyt pohjustaisin tätä niin että jos joku joka ei mua tunne sais kiinni tilanteesta.

Olen itse syntynyt se muovilusikka suussa.

Joo kyllä muovi. Tai tarkemmin ajatellen  no olikohan koko lusikkaa?

Mun syntyessä Äiti täytti 18-vuotta samana vuonna ja varmasti oli itsensä kanssa enemmän hukassa kun voikaan kuvitella 
ja isä. 
No mitä mä sanoisin mun isästä. Rakastan. Riittääks se?

Ja joskus ainoastaan isä oli se jonka mä luulin pelastavan mut mun elämästä. 
Se oli yks mun maailman ulkopuolisimmista ihmisistä joten kuvittelin että joku päivä se tulee ja pelastaa mut täältä. 

Vaikka sillä että mun syntymää karkuun lähdetään klisheisesti ruotsiin pakoon (tekemään sisko) ois voinu jo jotain kelloja soittaa.

Teini-ikäisenä sitä oli hirveän varma omista tekemisistään ja valinnoistaan. 
Ja jos totta puhutaan näin jälkikäteen, en mä varmasti nyt osais tehdä mitään yhtään paremmin. 
Ehkä sanani valita toisin.

Olin mitä olin ja tein mitä tein. Sitä ne teinit elämänuskossaan ja voimassaan tekee. Eikö?

Mä muutin nykykaupunkini perhekeskukseen ollessani vajaa 15-v. Se paikka oli mulle maailmaa suurempi asia. 
En voinut koskaan ymmärtää siellä asuvien kapinaa 
(vaikka monien mielestä mä olen ollut kapinoivin ihminen maailmassa siihen aikaan(kin))

Mulle se paikka toi turvaa ja aikuisia ihmisiä joiden pyyteetön auttamisenhalu löi jo itsessään kapuloita kaikeen kapinaan. 

Isoin teiniaikojen pelastus oli myös mun yläaste. 
Mun maailmaan ilmestyi opettajia joiden vaikutus mun elämään kantaa vieläkin. Ne uskoi muhun ja välitti oikeasti. 
(Niin no kun sanoin etten osais tehdä mitää nyt yhtään paremmin, niin ehkä sen että ne ois sillon saanu jo tietää kuinka suuria asioita niiden pienet sanat olivatkaan mun elämässä.)

Ja toisaalta uskon että ne löytää itsensä mun tekstistä. 

Ja etenkin se "yksi äidinkielen opettaja" joka tätä lukiessaan pyörittää päätään kirjoitusvirheistä,toivottavasti tietää että on yksi isoimmista syistä miksi nyt edelleen kirjoitan.

Ammattikoulussa muhun sitten varmaan iskikin suurin kapina.

Sain kuulla Sosiaalihuollon-tunnilla kuinka lapset toistaa aina vanhempiensa kaavoja. 
Kulkee jalanjälkiä 
ja niistä tulee vaan niiden varjoja, 
seuraajia. 

Mun mielestä se oli isointa paskaa mitä mä olin koskaan kuullut. 
Ja silti ehkä niin surullisen totta.

Ja siinä sitä oltiin aikuisuuden kynnyksellä muovilusikka suussa. 

Ulos luokasta. 

Ja vaikka lopulta sain kyseistä aineesta parhaimmat numerot,
ei se lämmitä että syy oli siihen saattoi olla että on helppo oppia aiheesta joka on omaa elämää.

No entä nyt.?

Mitä minä olen antanut omilleni enemmän?
Tai toivoisin antavani?

Asun vuokralla.
Perheeni on uusioperhe.
Tämä äiti usein on hermoraunio.
Rahaa on 0+0e.

Se mitä mä toivon antavani on rakkaus. 
Malli siitä että oman elämän ainut este on sinä itse. 
Toivon että ne oppii että elämä on sitä mitä sinä siitä teet.
Elämä on itsestään huolehtimista. 
Toisista välittämistä.

Että ne ei olisi valmiita heittäytymään yhteiskuntaan niin ettei ne osais kyseenalaistaa, niin että niillä olis vahvat siivet jotka lennättäis ne sinne minne ne haluaa mennä. Ja juuret jotta ne tietäis että niiden on turvallista lentää.

Toivon että annan niille mallin että jokaisen on tehtävä töitä oman elämänsä eteen. Konkreettista työtä ja unelmapohjaista.
Mutta itse.

Opetan että jokaisella pitää olla turvaverkko, mutta on muistettava että se on sitä varten että siihen voi pudota, mutta siihen ei missään nimessä saa heittäytyä niin ettei enää hetkenpäästä osaa itse edes kävellä. (Lentämisestä puhumattakaan)

Toivon että opettaisin että ihmisen pitää olla vahva mutta että vahvuuden suurimpia perustuksia on taito olla heikko. 

Minä minä minä minä minä :D

Voihan naisellisuus.

Äiteys.

Maailma.

Niin nyt on elämäntuska päällänsä. 

Näistä kaikista ja vielä monesta muusta asiasta tähän päälle. 

Mitäs jos haluan että kaikki tapahtuu nyt ja heti, tai en halua että tapahtuu mitään?

Olenko päästäni vain sekaisin vai onko tämä osa naisellista viehätysvoimaani. 

Salaperäinen nainen? PÄHKÄHULLU sanon minä.

Mun suht isoon päähäni on ängetty hirmuinen kasa ajatuksia joita oli kiva siellä vapaana ja villinä aikana viinipullon varjossa pohdiskella. 

Pistää asioita nippuun ja pinoon ja *poks* moni ongelma oli ratkennut. (vai oliko?) 

;) historian havinaa

Mulla on ollut tapana haahuilla, haaveilla ja olla sitten kuitenkin äärettömän saamaton mitä tulee minkään tärkeän asian hoitamiseen. 

(huono piirre aikuisessa, naisessa ja äidissä) 

Minä myöskin olen se jolla on tavarat aina jossain jemma nimisessä paikassa ja  

avaimet hukassa

(paitsi nyt kun en raaski hukata ihanan Noran tekemää

avainhelminauhaa) 

Olen se jolla on eriparisukat.

Se joka lainaa miehen veljen antibiootteja jottei tarvii mennä hammaslääkäriin ihan heti.

Se joka ei osta vessapaperia kun on vielä 1 rulla jäljellä.

Se kuka oman deodorantin loppumisen jälkeen voi huoletta käyttää miehensä dödöä niinkauan kun sekin on lopussa ;)

Se ketä pitää kaapissa vaatteita mitkä oottaa tuunausta. 

Jolla on varastossa pahvilaatikko tai pari vanhoja kuitteja, koulupapereita, lippuja lappuja ja yläasteelta saakka säilöttyjä ystävänpäiväkortteja.

Se kuka ei oo 5vuoteen saanu vietyä lempikenkiään suutarille vaan koitti miehensä yhteisavustuksella naputella parilla naulla koron kiinni. (ei toiminu)

Se kellä alusvaatteet ei tarkoita pätkääkään mitään eroottista ja rintaliivit on päällä vaan siksi kun se on kanssaihmisten mukavuuden kannalta oleellista. (ei sillä että niissä ois enää vuosiin ollut tukea)

Mä olen se joka antaa miehelle hiustenleikkuu koneen käteen ja sanoo ajele vaan. 

Se joka värjää hiukset kerran kolmessa kuukaudessa, lakkaa kynnet kerran puolessa vuodessa ja joka jos vaan voisi vältellä suihkussa käymistä ja hoitaa puhdistautumisen vaikka hiekassa kierimällä tekisi sen. 

(MÄ VAAN VIHAAN VETTÄ) 

Se joka yksin asuessaan söi maksalaatikon kylmänä suoraan rasiasta ja on edelleen sitä mieltä että hernekeittokin maistuu kylmänä paremmalta.

Se kuka ei ensimmäiseen vuoteen numeronsa vaihtumisesta muista omaa puhelinnumeroaan ulkoa. ;)

Mä olen se jolle pienenä sanottiin ettei saa piirtää itseensä ja joka nyt piirtää lapsiinsa.

Se kuka luki yläasteen kesälomalla raamatun kannesta kanteen kun ei ollut käsi kipsissä muutakaan tekemistä.

Se kenen kaapit on aina sekaisin ja se joka sekoittaa muidenkin kaapit.

Se kellä on äärettömän lyhyt pinna ja kova ääni.
Se kenellä on pyykkihuolto aina vaiheessa ja tiskit tyhjentyy koneesta kun tiskipöydälle ei enää mahdu likaisia :D

Niin mä olen sellainen joka kokee kirjoittamisenarvoiseksi sen millainen olen.

Se joka ei nyt juuri vaikuta kovinkaan järkevältä tapaukselta :D Ja se joka jakoi nyt tämänkin turhanpäiväisen päivityksen keskiviikon ratoksi. 

PEACE AND LOVE..herneitä ja rakkautta vaan :`)

ps. äiti on vähän väsynyt' kuten näyttää olevan päikkäreiltä herännyt jälkikasvukin. (älä sano mulle moi!) Äitin tyttö. <3

Bikinikropan metsästäjän sekavat selitykset (tänäkin vuonna)

No niin, nyt ne tuli
RANTAKELIT

Ja pakko todeta taas tänäkin vuonna että bikineihin en tätä kroppaani ahda tai niissä esittäydy. 
Onneksi kaappiin on eksynyt kokouikkari joka jopa tänävuonna menee päälle ;)
(edistystä kai siis sekin) 

Voisin kirjoittaa tähän jotain todella syväluotavaa vartalomalleista ja sen kropan muutoksista raskauksissa mutta tyydyn sanomaan sen rankan totuuden että oma vika kun pitää olla sika ja katson vaan ihan tuohon omaan peiliin ja osoitan syyttävällä sormella itseäni. 
En ole kroppaani kohdellut niin että se nyt välkehtisi kimmoisana ja kiiltävänä kilpaa auringon kanssa. 
Sitten se klisheinen ehkä sitten ensi kesänä. 
Äitiyttäni en syytä. En syytä ajan puutetta. Unenpuutetta ehkä hieman. 
Minussa se on syy (senkin Itsekuriton akka)

Ihailen naisia jotka ovat sinut itsensä kanssa. 
Isompana, keskikokoisena, pienenenä ja timminä mutta ensisijaisesti sinut oman kroppansa kanssa.
Se on kaunista. 
Niitä naisia jotka mennä viilettävät pitkin rantaa ilman huolen häivää. 
Eivät mulkoile kuka mulkoilee, eivät nyi housuja olemattomanmahan peitoksi joka ikinen sekunti tai peittele sitä ylisuurella rantakassilla.(tai lapsella sylissä)

Ihailen niitä naisia jotka nauttivat kesästä, itsestään, hiekasta, auringosta... heittävät kassin rannalle ja upottavat varpaat hiekkaan.

Ehkä syy hetkittäiseen itsekurittomuuteen on etten oikeasti ole koskaan osannut kriiseillä mun kropasta, valitan kovasti aina mutta mitään suurta elämää mullistavaa paniikkia en oo koskaan itsestäni ottanut. 

En ollut mielestäni laiha silloin kun olin laiha, mutten koskaan oo mielestäni ollu lihava silloinkaan kun olen ollut.. 
tai nytkin tälläisenä Muhkuisanapersjalkaisenapallerona koen olevani ennemminkin äärettömän lössähtänyt kuin varsinaisesti lihava. ;) 

No kaikki on katsojan silmässä ja jokainen onneksi sen omansa voi minu(kin) kohdallani sulkea. 

En ole koskaan myöskään pitänyt itseäni lyhyenä.
Joo o, totta se on olen 152,5cm (tärkeä puolikas) pitkä ja ikinä en oo kokenut olevani edes keskimittaista lyhyempää sorttia :D :D 
ehkä sen on sitten ego mikä korvaa puuttuvat sentit.  
En oo koskaan pitänyt itseäni kauniina, mutten rumanakaan. 
Jos totta puhutaan olen kai hyvin sinut sen kanssa etten koskaan ole sinut itseni kanssa.

Pyrin sisukkaasti(?)

Näillä mennään (ja kyllä peili on likainen)

Tätä kohti vm.2009

kohti sitä omaa unelma kroppaa, on se sitten minkälainen sitten lopulta on kiinni vain ja ainoastaan minusta. Tälläiseksi en halua kuitenkaan juuttua, jossittelemaan ja miettimään mikä olisi mahdollista jos vain.. 
Ehkä siis ensikesänä mun pakarat on yhtä piukeet kun rantalentispallo konsanaan. 

*ping ping vaan* 

Mutta mitään pointtia ei taas kai tässäkään ollut sen enempää kuin että tämä semipallero lähtee kohta voitelemaan hiilarimättöleipiä rantaEvääksi ja odottaa kun mun toinen kesäAsusteista herää päiväunilta. 
Sitten suunnaksi se kauhulla pelätty ranta ;D

Ihanaa kesää biitsikissat ja koiraat. Nauttikaa nyt kun kohta on ihan Sa*tanan kylmä taas.

Muutama sana rakkaudesta

Mun piti kirjoittaa jotain järkevää rakkaudesta. 

Siitä mitä olisin tässä vuosien saatossa oppinut tai edes jotain mihin tämän kohta 30-vuoden kohdalla olen törmännyt. 

Mutta mitä mä sitten olisin kirjoittanut, siitä kuinka tein paljon huonoja valintoja, olin liikaa tai liian vähän. 

Usein vain väärässä paikassa väärään aikaan ja väärän ihmisen kanssa. 

Totuus kai oli että kun olin lähellä saavuttaa jotain hyvää juoksin vimmatusti toiseen suuntaan. 

Luulin tietäväni mitä on rakastaa ja olla rakastettu ja pelkäsin kuollakseni yksin olemista. 

Usein olinkin vain koska niin kuului olla, 

en siksi että olisin tiennyt kuuluvani siihen hetkeen tai paikkaan tai sille ihmiselle. 

Opin sulkeutumaan. 

Ulkoa avoin mutta sisältä jo pitkään niin peloissaan että siihen olisi voinut upota. 

Pelkoon että olen niin huono ettei minua kukaan voisi oikeasti rakastaa. 

Sitten se tapahtui.Valkoiseen tikkuun ilmestyi toinenkin viiva.

Terassilla vietetyt jalluGallianon huuruiset illat muuttuivat pienen elämän varjelemiseen. Odottamiseen. 

Ja kuinka se odotus olikaan erilaista kuin joskus kuvittelin. 

Muutamien kuukausien aikana elämäni viimeinenkin ruusunpunaisuus katosi savuna ilmaan.

Elin sumussa ensimmäisen vauvavuoden. Yövalvomisten keskellä koitin rakentaa elämää niin että se kaikki olisi todellista. 

Usein kaikki vaan ei ole sitä miltä näyttää. 

Siispä 24-vuotiaana huomasin olevani lähtöpisteessä,pienen miehen viikko/viikko vanhemmuuden jakavana äitinä. 

Onnena onnettomuudessa oli tieto siitä että lapsella on ja olisi aina elämässään kaksi rakastavaa vanhempaa ja isä joka jakaisi arjen lapsen kanssa samalla tavalla kuin minäkin.

Mutta kuinka minä vihasinkaan sitä elämää, yksin olemista, tyhjää lastenhuonetta. 

Pidin ainakin vuoden lastenhuoneen ovea viikot kiinni koska sen tyhjänä näkeminen sai sielun murenemaan pieniksi palasiksi. 

Juoksin elämääni eteenpäin. 

Tein työni ja join, join ja join. 

Viinipullon, toisenkin. 

Jotta ne viikot ilman poikaa menisivät pian, jotta näyttäisi että nautin elämäni "vapaa"-viikoista. 

Jotta unohtaisin, katoaisin. 

Deittailin, seurustelin, poukkoilin paikasta toiseen ja törmäsin hyviin ja sitten niihin todella huonoihin ihmisiin. 

Viimein 

yhtenä iltana makasin toisen ihmisen kädet kuristusotteessa kaulalla kuin ulkopuolella itsestäni kuullen itseni sanovan : 

"jos et ajattele minua ajattele poikaani" 

vain hetkeä ennekuin pimeni. 

Tajusin että tämä hetki olisi voinut olla se viimeinen. 

Jokin mun sisällä muuttui. 

Turha sinkoilu katosi ja elämäntuskasta ainakin puolet jäi sille öiselle matkalle ensiavusta kotiin. 

Pitkään elin tuota tapahtumaa uudelleen ja uudelleen, mietin itseäni, omaa maailmaani ja elämänkatsomustani. 

Ihmisiä joita olin luokannut ja ihmisiä joilla ei ollut oikeutta minua satuttaa.

Löysin elämääni tämän jälkeen ihmisiä jotka auttoivat lapioimaan vakaata maata jalkojen alle, sanomaan suoraan, kaivamaan esiin oikeaa minua. 

Opin olemaan itseni kanssa edes välirauhassa.

Siihen välirauhanaikaan maailmaani astui ihminen joka tuli, teki olonsa mukavaksi ja kaikesta itkupotkuraivari karkoitusyrityksistä huolimatta jäi siihen ja otti paikkansa. Hiljaisella varmuudella kasvoi osaksi minua ja minä häntä.

Ja ensimmäistä kertaa minä olin onnellisesti täysin loukussa.

Neljä vuotta myöhemmin tässä ollaan, yhteen kasvaneina.Toistemme säröt siloittaneina, haavat korjanneina.

Arjen keskellä kiukutellessa, valvomisesta sekaisin olevana hirviö-äitinäkin,

hetkittäin havahdun todellisuuteen ja tiedän että vierellä kulkee ihminen joka on minun täydellinen toinen puolikkaani. 

Kaikessa korniudessaan ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän myös minun olevan sille toiselle sitä kaikkea samaa.

Love u , nyt ja aina.

Hirviö-äiti

Melkein viikko ehti vierähtää edellisen kirjoituksen välillä. 

Ja jos totta puhutaan ei mulla vieläkään olisi mitään järkevää sanottavaa. 

Kuopukseni palasi takaisin yövalvonnan pariin ja minä tänne omaan pieneen maailmaani 

HIRVIÖ-äidin rooliin. 

Univaje tekee minusta huonon ihmisen, huonon äidin, vaimon ,ystävän. 

Se nostaa paniikkihäiriön pintaan, itkupotkuraivarit, kapinan, ahdistuksen, toivottomuuden. Kaupassa käydessä ajatus katoaa jo parkkipaikalla ja kädet hikovat ja seinät alkavat kaatumaan päälle ovesta sisään astuttaessa.

Pienetkin vastoinkäymiset satuttavat syvältä ja lapset oppivat huomaavat kuinka äidille ei riitä mikään, ei kelpaa mikään, se ei jaksa mitään.... 

Välillä tekisi mieleni vain huutaa

polkea jalkaa

hakata päätä seinään

karata

kadota

Ja heti perään pelkät ajatukset kaduttavat ja taas uusi itsensä soimaaminen saa alkunsa. 

KUINKA MINÄ VOIN TUOLLAISIA AJATELLA? 

Onhan minulla ihanat lapset, ihana mies, työpaikka odottamassa, mahdollisuus tulla ja mennä, harrastaa, ystävät.

Mutta univaje HIRVIÖ-äiti ei saa koskaan mitään, ei osaa mitään, ei ymmärrä mitään. 

Ei muista kuinka maailma sen ympärillä rakastaa,koska juuri sillä hetkellä se vihaa itseään niin paljon.

Kun ei nuku tulee hulluksi - teksti kiteytti olennaisesti sen jo tuohon lauseeseen aikanaan. 

KUN EI NUKU todellakin TULEE HULLUKSI.

minulle se on ainakin enemmän kuin totta.

Palataan taas kun päässä liikkuu muutakin kun tuuli.

ilkiö

"Minussa asustaa pieni melankolisti

sellainen pienenpieni ilkiö joka elääkseen tarvitsee itkun hetkiä,

paloja pelosta,

kaipuun kauniita säveliä,

kirpeää kipua ,

ja ai kuinka kaunista kauhua.

Ajoittain se kiipeää olkapäälle kuiskimaan, 

kuiskii kuiskimistaan,

lietsoo,

ivaa ,

tökkii ja muistuttaa millainen minä olen.

Siunauksena siunaantui maailmaan monta korvatulppana toimivaa.

ilosta muistuttavaa,

värejä maalaavaa,

surua kaikottavaa,

rakkauden murusia.

Ne nauraa nauramistaan,

rakastaa, 

kiukkuaa ja muistuttaa 

millainen minä olen

millainen minä olen

'