Tavallisen elämän lapsi

Aina välillä lukee päivityksiä ja tekstejä tuppautuvista sukulaisista ja vanhemmista. 

Äideistä ja anopeista 
jotka tukahduttaa omistamisen halullaan 
ja tuputtaa neuvojaan ja apuaan 
niin että laitetaan puhelinlistalla 
estot päälle ettei linjat tukkiutuisi 
vaan heidän soitoistaan.

Välillä tekisi mieli vaan huutaa asiasta valittaville
:: OLKAA ONNELLISIA NIISTÄ IHMISISTÄ JOTKA AIDOSTI OVAT KIINNOSTUNEITA TEIDÄN ELÄMÄSTÄ.


Jos mä nyt päättäisin etten enää ota yhteyttä mun sukuun ja perheeseen, 
menis kuukausia ennenkuin joku kysyis miten menee? 
Kun jokaiselle on aina iskostettu päähän se ajatus : 
"kyllä ne soittaa jos niitä kiinnostaa"

-khöm 

Ei meidän suvussa. 
(Jokainen perus körtti ennemmin kyräilee omissa kodeissaan ajatuksella.. 
"eipä taas oo kuulunut mitään.")

Pikkusisko toki saattais heittää facebook viestiä viikon jälkeen mutta siinä se osapuilleen saattaisi olla.

Eikä siinä, mä olen aina tiennyt olevani se yhteyden pitäjä, kuulumisten kertoja, neuvojen kysyjä. 
Se joka ottaa yhteyttä koska ne on mun lihaa ja verta, elämän ihmiset joita ilman mä en tiedä mitä tekisin?

Mutta aina välillä sisällä kauhoo rantaa kohti se sama lapsi joka oli varma 
ettei sen hautajaisissa kukaan itkisi.
Toivoi joskus aivan pienenä kuolemaansa vain siksi että näkisi pilven reunalta kuka oikeasti välittäisi.

Niin lapselliselta ja itsestäänselvyydeltä kun se kuulostaa jokainen meistä toivoo olevansa tärkeä.

Olen viimeaikoina alkanut kaipaamaan elämäämme ihmisiä jotka olisivat oikeasti kiinnostuneita miten meillä menee? 
mitä mulle kuuluu? 
miten lapset voi?.. 
Ja jos kerron koko stoorin : 
ei se automaattisesti tarkottais että tarvitsen rahaa, lastenhoitoa tai sitä että jonkun pitäis kantaa vastuu mun elämästä.
Tai että jonkun pitäis tarjota jotain jotta helpottais.

Mä en haluais kun sen että mulla, 
meillä olis väliä. Useimmiten vain että saan sanoa ääneen kun ahdistaa. 
Ei sen enempää tai vähempää.

Kun maailmasta on muutenkin kadonnut kaikki yhteisöllisyys,
kaipaa enemmän ja enemmän sitä 
että näin muka aikuisenakin olisi ihan nurkan takana mummola mihin kipasta jos ois vaan kahviseuraa tai korvaa vailla, 
pääsis mummolan sänkyyn nukkumaan, sais olla hetken itsekkin kaivattu. 


Jostain syystä mä tällähetkellä 
eniten 
niin täydestä sydämestäni toivoisin 
olevani ihan tavallisen elämän lapsi. 
Sellainen joiden elämässä on aina joku joka ottaa kopin vaikka ilmasta ihan vain siksi kun tahtoo tehdä niin.


Klisheiseen tapaan voin vaan siis todeta,muistakaa arvostaa niitä teidän tärkeimpiä, 
joka päivä ja joka hetki. 
Sitä nalkuttavaa äitiä, 
uteliasta anoppia, 
kaikkitietävää kälyä, ylisuojelevaa isää 
koskajos ne tuppaa ne ainakin useimmiten rakastaa eniten ja aina.

Se on sellainen luksus joka ei ole kaikille täysin itsestään selvää.



"Kulutamme puolet elämästämme päästäksemme eroon 
vanhempiemme meihin istuttamista typeryyksistä, 
ja toisen puolen jättäessämme omat tyhmyytemme 
perinnöksi jälkipolville." 

Isaac Goldberg 

Toivoa etsimässä

Takana on kaksi kuukautta kotona.

Ja nyt se saattaa piakkoin olla tiensä päässä. Yksinkertaista mutta totta on se fakta ettei meillä ole varaa siihen luksukseen että olisin lasten kanssa kotona. 

Ei siihenkään että menen tekemään yhtä vuoroa, eikä lyhennetty tule kysymykseenkään.

Kolmivuoro, täältä tullaan.

On taiteltava se toive olla kotona pienenpieneksi ja päästettävä purjehtimaan tyynimmille vesille.

Mun pienessä typerässä päässäni mä kuvittelin että tässä maassa vois luottaa siihen että tiukanpaikan tullen sais joskus takaisinkin päin.

No mä olin väärässä.

Oon selvitellyt nyt 2kk tukia ja mahdollisuuksia?

Katsellut vierestä kun ihmisiä vaan saapuu hakemaan toimeentulotuki osiaan, maksusitoumuksiaan.

Siivonnut kaapeista myytävää ihan ajatuksella että jo se 2e tietää litraa maitoa.

Katsellut tilin 9e saldoa samalla kun meidän toimeentulotukihakemuksemme sai kielteisen päätöksen kommentilla, olisit voinut ennakoida.

Ja totta.

Olisin voinut jatkaa elämääni niin että saan kaiken nippanappa maksettua, en nää ikinä lapsia, en nuku.
Olla fiksumpi aikuinen.

Ja kuitenkin minä olin se joka saattoi meidät nyt tähän, 
että postiluukusta tipahtaa elämäni ensimmäinen häätövaroitus. 
Että ei ole tietoa mistä tämän kuun saa maksettua? Mitä tehdään jos tosiaan meillä ei kohta olisikaan kotia? 

Ja kyllä. Sen minä kannan sisällä, anteeksi pyydellen ja jälkiä paikaten.

Mä muistan taas tästä hetkestä eteenpäin etten hae, en pyydä. 
En toivo 
enkä usko siihen että apua saa kun hätä on suurin.

Kun kaikki oljenkorret on käytetty ja pelkällätoivolla ei pidetä kattoa lasten päänpäällä 
on vaan luovuttava siitä ajatuksesta minkä tänne tovi sitten kirjoitin.

Takki kiinni ja sydän täyteen uutta toivoa siitä että lapset isona ymmärtää kaikki nää ratkaisut mitä oon koittanu tehdä.

Perjantai. 

Maanantaina herätään elämään taas uudelleen.

Jaksaisinko välittää?

Mitä jos vaan lakkaisin välittämästä?

Some ja tavallinen maailma pursuaa näin keväisin aihetta fätistä fitiksi, 
kuvataan aamupaloja ja lounaita, 
vedetään naamariin spiruliinaa ja vihreetä teetä. 
Firmojen buuti pystyyn kamppanjat 
ja 10viikossa fitneskissaksi kuurit raksuttaa niiden keksijöiden kassoihin tuhansia 
ja taas tuhansia euroja 
meidän oman elämänsä fitneskissimirrien selkänahoista.

Ostetaan urheilukaupat tai Lidl tyhjäksi juoksutakeista 
ja kuvataan itseään salilla kääntämässä haukkaria. Jos se ei oo somessa, sitä ei oo tapahtunut.

Ja oi kyllä, niin teen minäkin enemmän kuin riittävästi oman osani noista. 

Hiihtelen tasaisen tappavasti kaurapuuro raejuustolla//Jutan go fat gota noudattaen. 

Sporttracker taskussa tallustaen 
postailen Instaan 
"ah olipahan taas mahtavat 6km tässä maisemassa" päivityksiä. 

Olen laihdutusryhmissä 
ja kännykkä pursuaa 30daychallengeja niin että en kerkee muuta kun poistelemaan niiden muistutuksia aiheesta 
"teitkö jo rutistuksesi tältä päivältä" - joko oot punnertanu tänään niin että pukamat purskahtelee? :`)
   
Mutta en unohda postata myöskään siihen väsymysvitutukseen vedettyä kakkupalaa 
(tai toistakin) 
tai lasia (pulloa) viiniä minkä saatan vetästä hermoja lepuuttaakseni 
kun kamalan päivän saa vedettyä ketään kuristamatta loppuun saakka.

Tai siitä että yks kaks päivää saattaa mennä pizzan ja munkin voimalla 
kun tunnetusti selkärankaa on suotu just senverran mitä isältä on yli jäänyt- eli kaikki mut tuntevat tietää paljonkohan se mahtaa olla :D

Ja hei, mä myönnän.. oon SomeMutsi. Hyvässä ja pahassa ja henkeen ja vereen. 

Ollaan miehen kanssa puhuttu asiasta - jos toisestakin mutta viimeaikoina siitä että tyytyväisyys tappaa kehityksen .

JA OI KYLLÄ- 

Mä kai jaksan oikeasti liian vähän olla tyytymätön mihinkään kohtaa itsessäni niin paljon että olisin sen takia valmis uhraamaan yöuneni tai edes ajatusta sille että omistaisin elämäni nyt kokonaan täydellisen minän metsästykseen.

Ja älkää käsittäkö väärin- 
musta on mahtavaa jos on motivaatiota ja sielun paloa omistaa aikaansa ja elämäänsä itsensä kehittämiselle ja terveille elämäntavoille. 
Tehdäkseen itsestään sen parhaan version omissa silmissään.

Tai sitten taas mun puolesta saa haistattaa piutpaut koko asialle. 

Tai sitten vaan on varmaan aika jees olla niinkin normaali 
ettei käytä kallisarvoista aikaansa tän asian pohtimiseen muidenkin puolesta.


Oon vaan niin lopen kyllästynyt tähän keskinäiseen hiljaiseen kisailuun -  

Äitiyden ja naisena olemisen kisaa käydään raakana kokoajan, 
supistaan selän takana ja yläaste tapaan muodostetaan niitä "oman tyylin" - äiti klikkejä joihin kaikilla siitä poikkeavilla on pääsy kielletty. ¨¨

JA KYLLÄ MINÄ TIEDÄN, olenhan oman klikkini läpikäynyt ja kai jonkun sortin vittumaisena aikansa esipissiksenäkin pidetty.

Tässä kolmekymppisenä vaan ei jaksaisi.

Oon tullut harvinaisen sinuiksi omien ongelmieni kanssa niin että mikään ulkopuolinen motiivi ei paljon enää persettä tai sydäntä liikuta siihen tyyliin kuin ennen. 

Kuukausi kuukaudelta alkaa huomaamaan kuinka vähän tosiasiassa sillä pidätkö juuri sinä minusta on mitään väliä, 
mä opettelen nyt pitämään itsestäni ja muista. 
Opin antamaan anteeksi itselleni sen 
että minussa on viiniin sortuva hiilarihiiri siinä samassa kuin olen salilla viihtyvä liikunnastakin adrealiini humalansa nappaava nainenkin. 
Tiedostamaan että nämä kaksi puolta muodostavat minut ja minusta ei ehkä sittenkään tule vain jompaakumpaa.

Mä toivon että ehkä nelikymppisenä kypsempämä versiona minusta mä tiedän punnerranko vaiko jätänkö punnertamatta. Syönkö munkin nyt vai jätänkö syömättä.

Tai ainakin oon oppinu sen että ainakaan mun ei siitä tartte romaania kirjoittaa somen ihmeelliseen maailmaan. 

UGH, nauttikaa naiset siitä että ootte just sellasia ihania kun ootte.  

PUS JA LOL JA HÄSTÄG #kaikkeeihanaa

Kotiäiti vastoin omia sääntöjä

Tein muutama viikko sitten 

elämäni suurimman valinnan: 

Jäin kotiin.

Olen siis työtön kotiäiti. 
Latte äiti - mitä näitä nyt on? 
Tuleva sossupummi? 
Housewife?

Eniten ehkä kuitenkin äiti vaan 

jolla avautui silmät tälle maailmalle ja sille millä on koskaan ikinä mitään merkitystä.

Tietoisesti ja suuren tuskan kautta synnytetty päätös 

jonka vaikutuksia on vielä vaikea 

tietää tai ainakaan nähdä.

Suurin luopumisen tuska käytiin sisäisesti sen asian kanssa että työtä on tehtävä, vaikka kolmea jos elämä niin vaatii. 

Luovuttaminen ei ollut sana joka koskaan olisi soljunut ilman tukoksia suonissani.

("LUOVUTTAJA LUUSERI, 

           eikö sun voimat                                     riittänytkään? 

     Mikä sua vaivaa? Muutkin jaksaa?")

Olen aina määritellyt itseni puhtaasti tekemisen kautta, 

mitä teen 

sitä olen.

Nyt siis en itselleni olisi mitään.

Töihin olenkin palannut jokaisesta lapsesta jo paljon ennen heidän yksivuotispäiväänsä, 

keikkaa tein kolmosen jälkeen jo reippaasti ennen äitiysloman virallista päättymistä.

Tahdoin opettaa lapsille elämässä edes yhden asian, 

jokainen on vastuussa omasta leivästään omalla työllään.

Elämää ei saa lypsää vaan jokainen suupala ansaitaan 

I T S E.

Sitten se tuli, yksi hulluuden partaalle ajautunut hetki. 

Kun sisällä tärisi, 

ja koko maailma tuntui ajautuneen siihen pisteeseen että joko minä teen jonkun valinnan tai 

päädyn lopulta lukitulle osastolle heijaamaan itseäni. 

(mikä sekään ei kuulosta tässä väsymyksessä niin huonolta idealta)

Mitä se jotain sitten olisi?

Rahat eivät riitä vaikka kuinka tekisi kolmivuoroa, 

aika ei riitä lapsille jotka oireilivat jo äidin ainaisesta poissaolosta ja väsymyksestä. 

Olin aina väärässä paikassa väärään aikaan. 

Sydän verellä tallustin koomassa paikasta a paikkaan b ilman että edes tiedostin enää mitä olen tekemässä.

Taistelin tuulimyllyjä vastaan myrkytuulessa, ja jokainen meistä tietää miten siinä käy.

Nyt olen kotona. 

Luovutin avaimet ajatukselle siitä 

että vain pysähtymisen kautta löytyy suunta ihan omille ajatuksille ja tavalle elää. 

Ikuinen "Joo Joo-mies" minussa on tapettu 

ja sen haudalla on varmasti hyvä tanssia kissanpolkkaa kesäyönä. 

Täällä olenkin nyt 
nahkatakki auki odottaen mitä kevät tuuli puhaltaa taskuihin ja sydämeen.

Edelleen erittäin väsynyt, 

yöt valvova, 

asioita ankarasti stressaava äiti. 

Nalkuttava lyhytpinnainen pieruverkkari vaimo ja se erittäin positiivinen (kyllä sarkasmia)huonosti yhteyttä pitävä ystävä.

mutta ensimmäistä kertaa elämässäni

MÄ OLEN KOTONA KOKO SYDÄMESTÄNI.

Mitä se tuo tullessaan, 

mä odotan pelolla 

mutta vakaalla tunteella siitä 
että mitä ikinä elämä mun eteen heittääkään mä selviän siitä 
enemmän kuin voittajana 
ja ehkä tämän matkan varrella 
mä myös tietäisin siellä maalissa 
kuka minä olin? 

Nyt siis tuulkaa tuulet perkele: on aika lentää -

Omilla siivillä- <3 

Feeling like a drunken bumblebee -

Edellisestä blogitekstistä on todellakin kerinnyt jo vierähtää aikaa.

Monen monta tekstiä oon aloittanut 
mutta aina on tuntunut ettei ole mitään sanottavaa.

Meillä valvotaan edelleen, 
nuorimmainen on nyt muutaman päivän päästä 
1v 4kk 
ja mä olen melkein varma ettei meillä nukuta ikinä. 

EI IKINÄ.

On pitänyt kirjoittaa siitä kuinka olen niin väsynyt etten enää muista millaista olisi olla jos nukkuisi?

On pitänyt kirjoittaa jotain järkevää parisuhteesta, 
avioliitosta jonka väsymyksessään tahtoisi tunkea takataskuun ja unohtaa 
vain siksi ettei rikkoisi kaikkea tahtomattaan.

Piti kirjoittaa ystävyydestä, ja yksinäisyydestä.
Siitä kuinka huomaat olevasi ypöyksin niinä hetkinä kuin eniten tarvitsisit jotakuta sanomaan "olen tässä". 

Ja siitä kuinka itse olen muuttunut ihmiseksi josta on mahdotonta pitää, sellaiseksi jolla on taas kilometrien korkuinen muuri ympärillä. 

Ihmiseksi jolle nauraminen tuntuu väärältä, ihan kuin se paljastaisi sen 
että sisällä vielä lymyilee piilossa ihminen joka odottaa ulospääsyä, oman elämänsä kevättä.

Aiheita aiheita aiheita pilvinpimein 
mutta päässä surisee yksinäinen ajatus 
kun känninen ampiainen vaipuessaan talvihorrokseen... 

Bzzz z öh miten se menikään?

Aikaisemmin jaksoin ja pysyin suhtkoht toivon reunassa kiinni sillä että tiesin tän olevan ohimenevää, 
sain kirjoitettua väsymyksen ylös ja sitäkautta ulos , 
koin pitäväni itsestäni huolta. 

Nyt voisin hautautua näihin pieruverkkareihin ja vaan leikkiä kuollutta.