Kotiäiti vastoin omia sääntöjä

Tein muutama viikko sitten 

elämäni suurimman valinnan: 

Jäin kotiin.

Olen siis työtön kotiäiti. 
Latte äiti - mitä näitä nyt on? 
Tuleva sossupummi? 
Housewife?

Eniten ehkä kuitenkin äiti vaan 

jolla avautui silmät tälle maailmalle ja sille millä on koskaan ikinä mitään merkitystä.

Tietoisesti ja suuren tuskan kautta synnytetty päätös 

jonka vaikutuksia on vielä vaikea 

tietää tai ainakaan nähdä.

Suurin luopumisen tuska käytiin sisäisesti sen asian kanssa että työtä on tehtävä, vaikka kolmea jos elämä niin vaatii. 

Luovuttaminen ei ollut sana joka koskaan olisi soljunut ilman tukoksia suonissani.

("LUOVUTTAJA LUUSERI, 

           eikö sun voimat                                     riittänytkään? 

     Mikä sua vaivaa? Muutkin jaksaa?")

Olen aina määritellyt itseni puhtaasti tekemisen kautta, 

mitä teen 

sitä olen.

Nyt siis en itselleni olisi mitään.

Töihin olenkin palannut jokaisesta lapsesta jo paljon ennen heidän yksivuotispäiväänsä, 

keikkaa tein kolmosen jälkeen jo reippaasti ennen äitiysloman virallista päättymistä.

Tahdoin opettaa lapsille elämässä edes yhden asian, 

jokainen on vastuussa omasta leivästään omalla työllään.

Elämää ei saa lypsää vaan jokainen suupala ansaitaan 

I T S E.

Sitten se tuli, yksi hulluuden partaalle ajautunut hetki. 

Kun sisällä tärisi, 

ja koko maailma tuntui ajautuneen siihen pisteeseen että joko minä teen jonkun valinnan tai 

päädyn lopulta lukitulle osastolle heijaamaan itseäni. 

(mikä sekään ei kuulosta tässä väsymyksessä niin huonolta idealta)

Mitä se jotain sitten olisi?

Rahat eivät riitä vaikka kuinka tekisi kolmivuoroa, 

aika ei riitä lapsille jotka oireilivat jo äidin ainaisesta poissaolosta ja väsymyksestä. 

Olin aina väärässä paikassa väärään aikaan. 

Sydän verellä tallustin koomassa paikasta a paikkaan b ilman että edes tiedostin enää mitä olen tekemässä.

Taistelin tuulimyllyjä vastaan myrkytuulessa, ja jokainen meistä tietää miten siinä käy.

Nyt olen kotona. 

Luovutin avaimet ajatukselle siitä 

että vain pysähtymisen kautta löytyy suunta ihan omille ajatuksille ja tavalle elää. 

Ikuinen "Joo Joo-mies" minussa on tapettu 

ja sen haudalla on varmasti hyvä tanssia kissanpolkkaa kesäyönä. 

Täällä olenkin nyt 
nahkatakki auki odottaen mitä kevät tuuli puhaltaa taskuihin ja sydämeen.

Edelleen erittäin väsynyt, 

yöt valvova, 

asioita ankarasti stressaava äiti. 

Nalkuttava lyhytpinnainen pieruverkkari vaimo ja se erittäin positiivinen (kyllä sarkasmia)huonosti yhteyttä pitävä ystävä.

mutta ensimmäistä kertaa elämässäni

MÄ OLEN KOTONA KOKO SYDÄMESTÄNI.

Mitä se tuo tullessaan, 

mä odotan pelolla 

mutta vakaalla tunteella siitä 
että mitä ikinä elämä mun eteen heittääkään mä selviän siitä 
enemmän kuin voittajana 
ja ehkä tämän matkan varrella 
mä myös tietäisin siellä maalissa 
kuka minä olin? 

Nyt siis tuulkaa tuulet perkele: on aika lentää -

Omilla siivillä- <3