Kuule se mitä en sano

Charles C. Finnin vuonna 1966 kirjoittama ja nykyään ympäri maailmaa eri kielille levinnyt runo.



Älä hämäänny minusta.
Älä anna kasvojeni pettää itseäsi.
Sillä minulla on naamio, satoja naamioita,
naamioita joiden riisumista pelkään,
eikä mikään niistä ole minä.
Teeskentely on minulla verissä,
mutta älä mene halpaan.

Jumalan tähden, älä mene halpaan.

Minä annan vaikutelman varmuudesta,
että kaikki on aurinkoista ja tyyntä
sisälläni ja ympärilläni,
että olen itse luottamus ja aina tyyni,
että tunnen vedet ja seison ruorissa,
ja että en tarvitse ketään.

Mutta älä usko minua.
Minun pintani on sulava, mutta se on sulava naamio,
aina muuttuva ja aina salaava.
Sen alla on riittämättömyys.
Sen alla on sekaannus ja pelko ja yksinäisyys.
Mutta kätken sen.
En tahdo kenenkään tietävän.

Kauhistun ajatusta heikkouteni ja pelkoni paljastumisesta.
Siksi luon hädissäni piilottavan naamion,
huolettoman ja hienostuneen julkisivun,
joka auttaa minua teeskentelemään,
suojautumaan katseelta joka tietää.

Mutta juuri se katse on minun vapahdukseni.

Minun ainoa toivoni ja tiedän sen.
Siis, jos sen jälkeen tulee hyväksyntä,?
jos sen jälkeen tulee rakkaus.
Vain se voi vapauttaa minut itseltäni,
omatekoisen vankilani omatekoisilta seiniltä,
muureilta joita niin huolellisesti pystytän.

Vain se voi vakuuttaa minut siitä mistä en voi itse vakuuttua,
että oikeasti olen jonkin arvoinen.

Mutta en kerro tätä.
En uskalla.
Minä pelkään.
Minä pelkään että katseesi jälkeen ei tule hyväksyntää,
ei tule rakkautta.
Pelkään että et välitä minusta ja naurat,
ja sinun naurusi surmaisi minut.
Pelkään että syvällä olen ei-mitään ja ei-kukaan,
että huomaat sen ja kävelet pois.

Siis minä jatkan epätoivoista näyttelemistäni,
itsevarmuuden julkisivu ulkona
ja vapiseva lapsi sisällä.
Niin alkaa tyhjyyttään kimaltelevien naamioiden paraati,
jossa elämäni on julkisivun seinä.
Puhun sulavalla äänellä joutavia pinnallisuuksia.

Kerron sinulle kaiken siitä mikä ei merkitse mitään,
enkä mitään siitä mikä on minulle kaikki,
en mitään siitä mikä minussa itkee.

Kun siis olen keskellä omaa rutiiniani,
älä anna sanomisteni huijata itseäsi.
Kuuntele huolella ja yritä kuulla se mitä en sano,
mitä haluaisin pystyä sanomaan,
mitä minun olisi sanottava voidakseni elää,
mutta mitä en pysty sanomaan.

Minä en tahdo olla piilossa.
En pidä pinnallisista huijarien näytelmistä.
Haluan lakata näyttelemästä.
Haluan olla aito ja spontaani ja minä,
mutta sinun on autettava minua.

Sinun on ojennettava kätesi
vaikka se olisi viimeinen asia
jota näytän haluavan.
Vain sinä voit pyyhkiä minun silmistäni pois
tämän hengittävän ruumiin tyhjän tuijotuksen.

Vain sinä voit herättää minut eloon.

Aina kun olet ystävällinen ja hellä ja rohkaiseva,
joka kerta kun yrität ymmärtää vain siksi että välität,
siivet alkavat kasvaa minun sydämessäni,
hyvin pienet siivet,
hyvin hauraat siivet,
mutta siivet!
Sinulla on voima koskea minut tuntemaan
ja sillä voit hengittää minuun elämää.
Haluan että tiedät sen.

Haluan sinun tietävän kuinka tärkeä olet minulle,
kuinka sinä voit olla luoja – totisesti oikea luoja -
sen ihmisen luoja joka minä olen
jos vain tahdot.
Vain sinä voit murtaa muurin jonka suojassa vapisen,
vain sinä voit riisua minun naamioni,
vain sinä voit vapauttaa minut kauhujen varjoista
ja epävarmuudesta, yksinäisestä vankilastani,
jos valitset niin.
Valitse. Älä ohita minua.
Se ei ole sinulle helppoa.

Pitkä arvottomuuden tuomio rakentaa vahvat seinät.
Mitä lähemmäs minua tulet,
sitä sokeammin saatan iskeä takaisin.
Se on järjetöntä, mutta kirjaviisaudesta huolimatta
minä olen järjetön usein.
Taistelen sitä vastaan mitä odotan kaikkein eniten.
Mutta olen kuullut että rakkaus on vahvempi kuin vahva seinä,
ja siinä minun toivoni on.
Yritäthän purkaa noita seiniä
vahvoin käsin
mutta hellin käsin
sillä lapsi tuntee niin herkästi.

Kuka minä olen, saatat kysyä?
Olen joku jonka tunnet oikein hyvin.
Sillä olen jokainen mies jonka kohtaat
ja olen jokainen nainen jonka kohtaat.



- Charles C. Finn, suom. Kotkansydän

Äitiydestä taas kerran

Välillä tuntuu että olen ainoa äiti maanpäällä joka äitiyden myötä ei ole löytänyt itseään ja kasvanut ihmisenä.

Tiedättekö kun blogit ja some muutenkin pursuaa maailmoja joissa äidit kasvaa niiden nuppujen myötä täyteen kukoistukseensa ja vasta lastensaannin jälkeen tajuavat maailman kauneuden ja omat voimavaransa.

niin, no en minä.

Kohta 8 vuotta olen ollut täysin hukassa.

Joo kyllä. 

HUKASSA.

No jos totta puhutaan en mä ennen lastensaantiakaan tiennyt kuka olen. 
Joten hukassa olon vuosia on sitten varmaan puhtaat 29 :)

Jotenkin silti kuvittelin että kun se pieni ruusunpunainen ja vauvantuoksuinen ihminen ilmestyy minusta,
tietäisin mitä olen tekemässä ja mitä minusta on tulossa.

Tai että riittäisi että olen äiti.

Että olisin äitinä kaikkea sitä mitä pitää ulkoisten(kin) normien mukaan olla.

VAAN KUN EI KÄYNYTKÄÄN NIIN.

Tässä kolmen lapsen ja kolmenkympin kynnyksellä olen edelleen yhtä kysymysmerkkiä?

Päivät kuljetaan kuten kuuluu, hoidan lapset, kodin, työn, juoksevat asiat ja matelevat asiat. 

Herätään, hoidetaan arki ja nukutaan?

Missä vaiheessa kerkeäisin tekemään maailmastani .. sitä blogin tuoksuista?

Onko äitiys sitten todella niin kutsumusammatti ettei siihen kasva?
Tai naiseus?

Että sitä joko ollaan täysverisiä ÄITI-ihmisiä tai sitten sitä niinkun ei olla :D

Olispa vielä se suosikin Kysy Ekiltä (vai mikä se oli palsta?) 

Lähtis aika vikkelään kysymys:

"Rakas Eki-setä. Tulin äidiksi vuonna 2007 ja edelleenkään en tunne olevani suomen yhteiskunnan normit täyttävä ja pullantuoksuisen minäkuvan omaava äiti. Onko mahdollista ettei minun koskaan kuulunutkaan olla sellainen ja riitän tälläisenä vai onko minussa jotain vikaa"

Tai

" Rakas Eki-setä. Tulin äidiksi vuonna 2007 ja sen jälkeen olen synnyttänyt vuosina 2011 ja 2013. En ole oikein koskaan tiennyt kuka olen tai minne olen menossa. Onko mahdollista että voisin unohtaa koko suorituskeskeisyyden ja pakonomaisen itseni etsimisen ja keskittyä vaan siihen että perjantaisin on karkkipäivä ja kohta on joulu?"


Rakkain terveisin -Nina

Väsynyt äiti ja isä.

Puhutaan paljon siitä kuinka äiti voi olla niin pohjattoman väsynyt että tarvitsee apua.

Minä olen,

pohjattoman.

Mutta minulla on apua

paljon

lähellä

ja turvaa,

olkapäätä.

Minä sain puolisokseni ihmisen joka on noita kaikkia ja enemmän.

Mutta mitä hän sai.

Itkuisen, rään valtamaan naisen.

Kiukkuisen, sähisevän. Kylmän.
Sellaisen joka selviytyy päivästä toiseen pysähtymättä. 
Ajovalot päällä ilman mitään konkreettista suuntaa... kunhan pysyy käynnissä. 

Ammattimaisen pärjääjän. 
Se minä olen, 
ammattimarttyyri ja pärjääjä. Kun tarpeeksi kauan tekee itse eikä huoli apua, on mukava maata marttyyriudessaan epätoivon aallokossa.

MENE POIS, en minä tarvitse sinun apuasi.!! 
(ota minut syliin!!tahtoisi huutaa se toinen joka äärettömästi kaipaa ja tarvitsee sitä tukea ja olkapäätä.)

JÄTÄ MUT RAUHAAN MUTTA PIDÄ MUSTA KIINNI.
              Loogista eikö?

Miten tämän keskellä jaksaa isä? 
Muistaako sitä kysyä kukaan?
Onko sulla tukiverkosto kunnossa, 
ihmistä jolle puhua? 

En ihmettele isiä jotka löytää jonkun toisen, 
en tällä puollustele tai anna hyväksyntää pettämiselle mutta rakkauden ja hellyyden hakemiselle kyllä.

KOSKA JOKAINEN MEISTÄ TARVITSEE JONKUN JOLLE ON MAAILMAN TÄRKEIN.

Ja minä voin myöntää että minun mieheni ei aikoihin ole tullut prioriteettilistani kärkipäässä, 
pärjääjän ja suorittajan elämään ei mahdu hellyys, rakkaus tai se että antaisin ottaa kiinni itsestäni. 

Peläten että jos tuo mies huomaisikin minun olevan heikko,
koko maailma saattaisi särähtää kappaleiksi. 

Ja niin minä rimpuilen, kynsin ja hampain.
Toivoen että silti tuo mies muistaisi 
että on mun maailma.
Sanomattakin.

Millä meidän isä siis jaksaa?

Toivon että meidän kodissa asuva isä jaksaa 
sillä että siitä ammattimarttyyrista nykyään enenevässä määrin edes hetkeksi kehkeytyy se tuttu ja turvallinen ihminen johon alunperin rakastui.

Se jaksaa sillä että kotiin tullessa vastassa on lapset joille hän on maailman tärkein. 
Aina ja jokainen päivä.

Se jaksaa sillä että kaiken keskellä se isä ja äiti muistavat puhua, 
rakastaa, 
ja antaa anteeksi toisilleen sen että elämä on nyt näin.

Se muistaa että on onni että edes rakastuttiin, 
kaksi samanlaista tummansinistä sielua,
kovaa päätä helvetillisillä piikeillä varustettuna. 
Ja kuinka pitkä matka ollaankaan kuljettu toistemme läpi murtaen niin monia muureja.

Se jaksaa sillä että se edelleen uskoo siihen että tämä rään täyttämä, kipeä ja itkuinen nainen on se ainut jonka kanssa sen kuuluu olla.

Ja mä lupaan, vielä jokupäivä tää kaikki on muisto ja sen isänkään ei tarvitse enää vain jaksaa ja uskoa.

Rakastan sua.
tiedät kyllä.

SYKSY-- lovin it

SYKSY ON MUUTAMAN PAKKAS-ASTEEN KERA VIHDOIN TULLUT!!

Kuten aloituksesta voi päätellä,
rakastan syksyä sen kaikissa muodoissa.

Sen kuulaita aurinkoisia pakkashetkiä, kaatosateita, 
repivää räntäsadetta.
Pimeyttä, valoja, varjoja, värejä ja sitten sitä turvallista ruskeaa ja harmaata... 
sekä paljon ystävääni mustaa.

Kaikki se tempominen ja tekopirteys alkaa poistumaan, 
kesämenot-kesäenot-kesäkissat-kesä^_^ ihqudaarantaselfiepostaukset 
(joihin minä en koskaan siis syyllisty) 
alkavat häviämään maanpäältä ja tilalle laskeutuu ah niin kauan odotettu 
Supisuomalainen melankolia :D

Ihmiset verhoutuvat kaulaliinoihinsa tympiintyneen näköisenä ja suuntaavat mielensä kaukomaan lämpöön, pois täältä tympeästä kostean koleasta suomesta.

Mutta minä tyttö nautin, 
nautin jokaisella sielunsopukalla ihmisten elämäntuskasta siinä samalla kun hengitän extrasyvään kirpeää pakkasilmaa.

Pipo päässä villapaitani sisällä on turvallista, 
voin vaikka huoletta laittaa 4 kerrosta vaatetta sisälle eikä kukaan pidä minua .. 
no enemmän outona kun yleensä.

Syksy antaa minulle tilaa hengittää, 
auttaa laskemaan sataan, 
antaa itkun ja naurun tulla yhtäaikaa. Auttaa keskittymään olennaiseen. Saa huomaamaan ympärillä olevat asiat, 
saa minut taas henkiin.

KEVÄT, se on minun arkkiviholliseni, ikuinen akileenkantapääni, pirullinen iskiasvaiva. En edes tahdo ajatella kaikkea sitä keltaisuutta? 

Keväisin tekisi mieli kivuta lähimpään kuuseen heittelemään tekopirteitä kaiken hehkuttajia kävyillä. SILMÄÄN.
(No otsakin kai käy koska mulla ei oo erityisen tarkka heittokäsi)

Talvi saa tulla, mä odotan täällä jo.
Talvi on minun kaksoseni, sieluni synonyymi.

     Pieniä mietinnän muruja 
    minulta minulle ja sinulle.

Sanoisivat minua hulluksi jos kertoisin ääneen etten välitä kesästä
,se suorastaan pelottaa ja ahdistaa iloisella valoisuudellaan

Silloin pitäisi olla auringosta reipas,
ihanan pirteä ja kupliva 
ja kaikesta nauttiva 
ja kaiken ehtivä ja

niin ja

Kesäisin odotan sateisia päiviä,
kuinka ihana silloin on kun tuntuu että maailma huokaisisi hetkenverran.

Ei tarvitse nauttia ja ehtiä 
ja kuopsuttaa

saa vaikka istua ja kuunnella sateen ropinaa

Syksyisin opin nauttimaan taas auringosta,
viilenevän tuulen ja auringon liitossa on jotain taikaa.

Ihmiset alkavat palata omaan arkeensa,
jokainen pienenpieneen koloonsa odottamaan kesää ja manaamaan talvea.

Pieni ilkikurisuus sisällä kikattaa katketakseen ja kaivaa kumisaappaita iloiten

Mutta talvessa on turvallisinta
siellä minä viihdyn,
niissä maisemissa
ja kaiken sen topan sisällä tunnen olevani turvassa

Kuinka pettävän kaunis maailma on kun on lunta
Kaiken pimeyden keskellä on siltikin valoisaa

Minun sieluani se peilaa paremmin kun kauniit lauseet.

 

HUUDA HUUDA...

Ne hetket kun mietit hetken päässäsi: 

kuinka pitkälle kerkeäisit juosta ilman että kukaan huomaa?

Kun tekisi mieli kadota, ostaa menolippu ilman mahdollisuutta palata.

Tiedänhän minä etten jättäisi lapsiani, ikinä. 

MUTTA VÄLILLÄ TEKISI MIELENI VAAN PAINAA SILMÄT KIINNI JA LEIKKIÄ ETTÄ EN OLE TÄÄLLÄ.
^^ tiedättekö, kädet korville ja lallallallallallallalllallallaaa,,, en kuuleeeee...^^

Kun yöt valvotaan olen usein aamulla varma että tuon nuorimman pääasiallinen tarkoitus täällä maanpäällä on hiivuttaa mut kaikessa rauhassa hautaan. Tai ainakin varmasti kohti pyöreää, ihananan pehmeää hiljaista huonetta... mmmmmm`mmmm.

Kun vessassa käydessä sua tapittaa vähintään kaksi silmäparia, 
huomaa että haaveet on aika pieniä siinä vaiheessa kun toivot enää vain saavasi p*skantaa rauhassa, yksin.

Omia valintojahan nämä on olleet, 
lasten hankinta, 
oravanpyörässä tallustelu,ammatti,
tämä perus-Pirkon pullantuoksuinen perhe-elämä 
tai sen kiihkeä tavoittelu, 
punainen tupa ja perunamaa haavetaululla.

Eihän silloin saisi valittaa, 
olisinhan minä voinut mennä täysin toiseen suuntaan.Ostaa sen menolipun vuosikymmen sitten,painaa panamahatun päähän ja vain olla.

Mutta kun sydän vie ja mieli vikisee,ei millään A4-arkille piirrelty kaavio seuraavasta tulevasta 10 vuodesta paljon paina.

Olenhan minä onnellinen näistä, 
rakastan hullunlailla 
mutta mutta mutta, antakaa mun nyt edes hetki HUUTAAAAAAAAAAAA että ÄITI ON NYT IHAN VITUN VÄSYNYT. 

UGH! olen puhunut. ^^ lallallallallallalllaaa


<

Minulta minulle-- liikaa pohdintaa.

Olen aina ollut ihminen josta on vaikea pitää, 

tai olla pitämättä.

Vaikea rakastaa, 

tai olla rakastamatta.

Vastakohtien ihminen.

Hyvässä ja pahassa.

Ihmiset luulevat minun olevan kovinkin puhelias ja valoisa persoona, 

no ne jotka tietävät parhaiten voivat kertoa että usein se määritelmä ei voisi kauempana olla minusta.

Kuten usein olen toistanut, 

olen melankolisti, 

tai ennemminkin toipuva melanholisti.

En oikein osaa olla onnellinen. 

Mun sisällä on liikaa pelkoa siitä ettei tää itsestään tullut onnellisuus kuulu minulle.

Eilen löysin itsestäni taas uuden kipupisteen, 

sen painaminen sai mielen täyteen asioita jotka olen jo kauan koittanut sivuuttaa.

Olen elänyt elämäni sisään kasvatetulla asenteella. 

Mikään maailmassa 

ei tule ilman työtä. 

Minä sovellan sitä eniten kaikkeen itseen kohdistuvaan hyvään.

Itse olen sitä mieltä ettei läheisteni tarvitse ansaita onneaan, 

asioita joita minä heille 

tai heidän eteensä teen. 

Pidän siitä että saan jonkun iloisesti yllätettyä, synttäreillä, pienellä tuliaisella lähikaupasta, kukkakimpulla, taikka vaan kertomalla kuinka tärkeitä ihmisiä mulla onkaan ympärillä. 

Pidän siitä että toiset tuntevat olevansa yllätyksen arvoisia.

Itse en koe ansaitsevani edes sairaslomaa.

Niin se loma-sana sen kai tekee. 

Mun sisin kirjoittaa käsikirjoitusta siitä kuinka toiset joutuu tekemään minunkin osuuteni silläaikaa kun minä vain lorvin ja makaan tekemättä mitään.(?)

Joten minä siivoan, 

nappaan buranan jos toisenkin 

ja siivoan. 

Järjestelen kaappeja, 

noukin muruja matosta vain siksi ettei kukaan luulisi minun olevan turhan panttina, joutilaana.

Öisin minä sitten valvon kun kaikkialle särkee, 

valvon ja mietin sitä kaikkea mitä en kivulta pystynyt tänään tekemään 

ja sitä kuinka kipeä olenkaan kun teen sen huomenna. Ja sitten ajattelen sitä kuinka tyhmää on ajatella tuollaista, ja sitä kuinka paljon kipeämpiä ihmisiä on. Ja sitä ja sitä ja sitä.... listaa voi jatkaa ikuisuuksiin. Vaikka aamu 6.

Tyhmäähän se on, kyllä minä sen tiedän.

En vain osaa päästää siitä irti.

Viimeyönä ehdin myös muistella 

että jo silloin kun olin pieni ajattelin 

mitä jos olisin ollut kauniimpi? 

tai edes pitkä hiuksinen (?) isä olisi ehkä rakastanut mua enemmän. 

Ollut mun kanssa. 

Jos olisin piirtänyt vähän paremmin.. 

osannut edes jotain erityistä.

Ollut edes vähän vähemmän minä.

Ehkä vasta aamuyöllä tajusin että mun sisällä on kieroutunut Samu Sirkka kertomassa mulle vuorokauden ympäri siitä etten minä ole oikeastaan hyvä yhtään missään.

No itsesäälissä näköjään oon aivan oiva.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin mä päätän tän vuodatuksen. Torstai on toivoa täynnä? Katsotaan ratkooko se mun "ongelmat". 

"En osaa pyytää mitään,

en ole siihen koskaan oppinut

harvoin kuulette minun suustani voisitko?

Koitan mukautua, 

olla avuksi.

Tehdä kaiken niin,

että huomaisitte kuinka paljon minua tarvitaan,

jos en tekisi

näkisitte kuinka arvoton olen,

korvattavissa.

En osaa itkeä avoimesti, 

pillahdan itkuun vain vihasta ja menen yksin nielemään suruni

ja muistan pyytää anteeksi sitä

itkua,

omaa itseäni,

sitä että ärsytin ja häiritsin taas 

näillä tunteilla.

-Anteeksi että kuormitin.,tule niin otan sen pois.

Kysykää minulta mitä vain, 

lupaan valehdella asiat niin 

ettei mikään minussa teitä liikuta

-Jaksatko?

-Tottakai,

miksen jaksaisi?

Jaksavathan muutkin.

Kun ovi perässänne sulkeutuu, kävelen hetkeksi pimeään, 

nyyhkytän,

huudankin, 

mutta vain hetken. 

Niin etten olisi vaivaksi,

ettette vain jättäisi tulematta takaisin." 

-minulta minulle Nina-

Pitkä hiljaisuus ja uusia ajatuksia

Se on taas vierähtänyt tovi siitä kun olen saanut tänne ajatuksia kirjoitettua. Fb: päivityksetkin on muuttuneet kaiken kattaviksi kuvapäivityksiksi kun kertakaikkiaan ei tunnu olevan aikaa aina edes ajatella ;)

Mutta tämän kaiken arjen kiireen keskellä on pitkästä aikaa oikein hyvä olla. 

Vaikka öisin ei edelleenkään nukuta pitkänpitkiä pätkiä niin aamuinen sumu on hälventynyt ja pieni auringonpaiste lämmittää sielua jopa silloin klo5:45 kun pieni ihminen pärähtää höpöttämään pinnasängyssään.

On onni huomata että minä selvisin jo tänne saakka ja edessä on paljon kauniimpia päiviä ilman jatkuvaa sielun särkyä.

Tämän pienen postauksen myötä toivotan kaikille tämän lukeville oikein ihanaa syksyistä torstaita., lisää ajatuksia ja arjen oivalluksia kun pääsen ne ulos töräyttämään oikein ajan kanssa. 

Nyt pukemaan pientä kerholaista veljineen ja kohti ihanaa viileätä ilmaa.

Onnellinen on se ihminen,

joka osaa nauttia pienistä asioista,

arkipäiväisistä tapahtumista

auringonpaisteesta, linnuista langoilla,

aamiaisesta, päivällisestä, lounaasta,

aamun lehdestä postilaatikossa,

vastaantulevasta ystävästä -

Niin monet tavoittelevat elämän nautintoja

menemällä niiden ohitse.TommyT

Viikko-Viikko vanhemmuudesta omin silmin ja avoimin sydämin...

Sinne se taas vierähti.

Viikko esikoisen kanssa.

Niin kuluu aika ja nää viikot niin pian. 

Mutta ahdistus ei silti koskaan poistu täysin. Katkeruus elämälle 

ja niille valinnoille mitkä aikanaan on tehnyt.

Erehdyksissäni ajauduin taas lukemaan keskusteluja viikko-viikko vanhemmuudesta.

Ja edelleen ne puheet repivät sisimmän vereslihalle.. hierovat suolaa avoimimpiin kohtiin ja sylkevät päälle.

Aikoinaan päätöksiä tehdessä me päätimme että lapsi viettää arkensa tasan kummankin vanhemman kanssa. 

Se päätös tehtiin suunnattomasta ylitsevuotavasta rakkaudesta siihen pieneen lapseen. 

Verta vuotavilla sydämillä. 

Tärisevillä käsillä pakkasin leluja kahteen tasapuoliseen kasaan. 

Lapoilin vaatteita, 

jaoin lelukoreja, 

kirjoja. 

(Siinä vaiheessa en kyllä tuntenut minkäänlaista keskustelupalstoilla mainittua vanhemmuuden mielivaltaa ja onnea siitä kuinka me vanhemmat voimme lapsen elämää hallita.)

En tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt sillä hetkellä. 

Poika oli rakas yhtälailla kummallekkin. 

Emme tahtoneet että toisesta muodostuisi etävanhempi, 

se huvipuistomäkkäriviikonloppu-tyyppi jonka luona kaikki on aina paremmin kuin toisella.

Tahdoimme luoda lapselle arjen kummankin kanssa mahdollisimman tasapuolisesti.

Ja halusin ehdottomasti että lapsen isällä on yhtä suuri oikeus kokea kaikki lapsen lapsuuteen liittyvä kuin minullakin.

Ja ennenkaikkea tahdoin muistaa että lapsella on oikeus meihin kumpaankin ja tähän kaikkeen meidän kummankin kanssa.

Lapseni ei silti koskaan ole muuttanut, 

ei ollut pompoteltavana. 

Ei kuljetellut tavaroitaan paikasta a) paikkaan b) vaan hänellä on tavaransa kummassakin kodissaan. 

Hänellä on rakastavat ihmiset kummassakin kodissa. 

Olemme istuneet vanhempainillat, päiväkotikeskustelut, allergiatestit, kevätjuhlat yhtenä rintamana rakkaudesta poikaan. 

Kaikki nämä vuodet jakaneet lapsen asiat kuten vanhempien kuuluu.

Ei tämä helppoa ole ollut. Ei kenellekkään. 

On mustia päiviä ja mustempia öitä jolloin kiroan koko asian alinpaan helvettiin. 

Kuinka paljon helpompaa olisi jos hoitaisin kaiken tämän ihan vain pojan ainoana vanhempana. Mutta olisiko se todella niin?

Nyt kaiken tämän jokatoinenviikkoisen kaipuun keskellä koen että se ratkaisu mikä tehtiin n.5,5v sitten on toiminut juuri sillä tavalla kun sen silloin toivottiin toimivan. 

Lapsella on perhe joka rakastaa mutta kahdessa osoitteessa. 

Iso määrä ihmisiä jotka kantaa.

Se millaisia jälkiä se jättää pitkällä matkalla on vaikea tietää, turha miettiä ja aivan liian raskasta pohtia. Kaikilla meillä on tarinamme jonka joku muu on aloittanut.

Lapselleni:

Se mitä sinulle toivon ei ehkä ole se mitä itse halajat

Kunpa saisinkin ennalta kirjoitetun käsikirjan sinusta

Osaisin oikoa sinulle kaikki mutkat, silottaa kivetykset niin ettet vahingossakaan itseäsi loukkaisi.

Sisäsivuilta poimisin ihmiset jotka aikovat loukata.

Löytäisin reseptit joita seuraamalla loisin sinusta ehjän,

oikeilla aineksilla luodun ihmisen. 

Sellaisen jonka ei tarvitsi aikuisena korjata minun tekemiäni valmistusvirheitä.

Voisin tarvittaessa käyttää korjauslakkaa ja kirjoittaa päälle ihan uudestaan.

Näkisin loppusivuilla kaneetin; 

Ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Pikainen kännykkä postaus...

Se tunne kun olet aina väärässä paikassa, väärään aikaan. Olet väärällä tuulella ja sanot aina väärät asiat. Äitiyden ja ihmisyyden yksi isommista ruoskista SYYLLISYYS ruoskii selkää ja sielua jokaisen hengenvedon aikana. Palatessani töihin osasin odottaa tätä tunnetta, en toki näin kokonaisvaltaisena mutta kuitenkin. Töissä lasken tunteja että pääsen kotiin, kotona siihen milloin sinne pitää taas lähteä. Laskem tunteja mitkä kerkeän viettämään lasten kanssa ja tunteja jotka pystyn ehkä nukkumaan. Tunteihin pitäisi mahduttaa kaikki. KOKO ELÄMÄ!! Vastako minä todella tajusin sen kuinka nopeasti aika kuluu ja liukuu sormien lävitse. Silti minä olen oman aikani pahin vihollinen. Stressaamalla ja itseni sisäiseen almanakkaan sitomalla olen juuri niin kamala natsimutsiIlotonrauhatonihmisenpuolikas kuin ihmisistä sekoamisen pisteissä taitaa tulla!! Mietin liikaa mutten silti ehkä tarpeeksi. Rakastan mutten uskalla heittäytyä sen varaan että minua rakastetaan. Olenko siis tuomittu vai tuominnut itse itseni tarpomaan hautaan saakka tämä itse koottu syyllisyys taakka harteilla? Päästä irti ja ole onnellinen?! Voisiko joku kertoa kuinka se onnistuu?

VOIHAN TUKIVIIDAKKO JA RAHA .. äähpuuh ja pah

VOI AARGH ja perkele!!!!

Mä niin vihaan kaikkea mikä liittyy jonkun tuen hakemiseen jostain.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja juuri kun luulet selvittäneesi asian huomaatkin että 

Eiiii , ei se nyt sitten mennytkään ihan niinkuin strömsössä.

Hain juuri kotihoidontukea. 

Niin no olen tässä tyhmänä päässäni laskeskellut että kotihoidontuki+tällähetkellä (miehen opiskellessa) 
meidän saama asumistuki muodostaisi summan, mistä voisi muutaman kympin pistää lastenhoitajan palkan jälkeen säästöönkin sen kuuluisan "pahanpäivän" varalle.

Mutta helvetti, 

Ammuu vaan niin

enpä sitten taas tajunnut että kun kotihoidontuki kolahtaa maksuun,
laskee asumistuki kuin lamaantuneen lehmän häntä.


Eli mitä opimme tästä.?

Emme siis niin yhtään mitään muuta kun sen että koskaan ei kannata ainakaan plussan puolelle laskea kelan tuilla ;)

No näillä taas mennään ja mietiskellään sitten asioiden tullessa vastaan kuinka näistä läpi tirvastaan ja survotaan tää perhe.

Jokatapauksessa kaiken tän itkupotkuraivaroinnin keskellä olen onnellinen että mun mies saa nyt opiskella, 
saa ammatin johon tahtoo. 
On kiinnostunut opinnoistaan ja ennenkaikkea tekee sen ihan meidänkin perheemme takia.


Toki elämä on nyt tiukkaa rahallisesti. Henkisestikkin. Joka kuukausi tulee muka itselle yllätyksenä että rahapolitiikka on plusMIINUSnolla ja seuraava kuu mennään taas jonkun suunnan velkarahalla.

Velka kasvaa ja seiniä tulee tulee vastaan seinien jälkeenkin. Lasten on kuitenkin saatava syödäkseen ja kivaa ois jos tuolla nuorimmalla ois vaippoja niin ettei tarttis kokoajan olla mattoon sappisaippuaa suihkimassa ;)

Koitan ajatella että se on kuitenkin meidän taakkamme kantaa raha-asiat, ei meidän lastemme. 

Toki he tässä yhteisellä matkalla sentin venytyksen kanssa oppivat että kaikkea ei saa eikä pidäkkään saada. 
Rahaa opetellaan käyttämään esim. myymällä ensin vanhaa ennenkuin ostetaan uutta. 
Oppivat että leluhyllyllä saa hypistellä, fiilistellä ja viipyä mutta sieltä ei mukaan lähde mitään ilman erityistä syytä. 

Olisi ihana kun voisi nyt sanoa että ensikuukausi olisi helpompi, mutta ei sitä en voi luvata. Elämällä kun on hassu tapa muodostaa kulkemisestamme armeijatason esterataa.

Mutta nyt kun muuta ei voi vedän syvään henkeä ja otan radan kuntoilun kannalta.

* okei, saatan vetäistä muutamat itkupotkuraivaritkin itsekseni ;`)

Elämän kevät ja pikkukävyt

Äitiys se vasta on sellainen laji että päätä huimaa välillä suuresti.Tuleva syksy tuo tullessaan uusia asioita arkeen ja se kaikki tuntuu pyörivän mielessä karusellin lailla.

Itse aloitin kolmivuorotyöni 22.7. 

Paluu sinne oli jo itsessään katkeransuloista ,mutta vasta tulevan arjen pyöritys aiheuttaa ylimääräisiä sydämenlyöntejä ja hetkellistä hyperventilaatiota.

Esikoiseni aloittaa koulun elokuussa. 

Minun pieni mieheni.

Suren yhteisen ajan puuttumista jo valmiiksi. Tajusin että vuorotyöläisenä,vuoroviikoin asuvan poikani kanssa käyvät vuorokaudet ja viikot lyhyiksi.

Kun lapsi pääsee 12:45 ja minä menen klo13 töihin on yhteinen aikamme silloin aamupalapöydän ja koulumatkan ääressä. :(

Kotiin tullessa hän jo nukkuu niinkuin kaksi muutakin.

Siihen päälle kun ymppään ajatuksen siitä että olen suurimman osan viikonlopuistakin töissä ,saan itselleni MAAILMANPASKINÄITI-kruunun asetettua tiukasti päähän.

Elokuussa muuttuu myös pienen neitini arki. Hän aloittaa  Maanantaisin ja Torstaisin 3h kerrallaan kestävän kerhon viereisellä seurakuntatalolla. 

Voin jo nähdä silmissäni sen pienen ihmisen ilon kun pääsee nyt oikein yksin näkemään ja tutustumaan niihin.. mitä ne oli? 

MUIHIN LAPSIIN. 

On jännittävää odottaa kuinka kotona tähänsaakka olleen maailma muuttuu ja avartuu ihan uudella tavalla.

Minun pieni kerholaiseni.

Myös mieheni palaa arkeensa elokuun kouluunpaluun myötä, hänellekkin tulee varmasti elomme olemaan toisenlaista kun kodista on ihan toisenlainen vastuu ja yhteinen kotona nököttämisaika on minimissä. 

Vaikkakin hän on kyllä enemmän kuin kiitettävästi hoitanut kodin ja lapset jo nyt töihin palattuani (kaikki kunnia siitä hänelle)

Onnena tässä kaikessa on se että saadaan kotiin tuttu ja turvallinen täti (pikkusiskoni) hoitamaan lapset ja siinä sivussa pikkuisen kotiakin. 

Päiväkotimaailma saa siis edelleen odottaa ja hyvä niin. 

(kiitos siis Anna kun olet olemassa <3) 

Kauhulla muistelen yhden lapsen viemis ja tuomisrumbaa,viiden metrin lumihangessa KÄVELLEN kun lumi sataa suoraan naamaan, kello kuusi aamulla--- VOI MÄ NIIN NOSTAN HATTUA KAIKILLE SITÄ LÄPIKÄYVILLE. REEEESPECT indeed.

Elokuun 11.päivä maailmamme on siis monella tapaa toisenlainen. 

Uusi aikakausi on virallisesti alkamassa ja meidän tehtävämme onkin nyt vain ja ainoastaan luotsata tätä laivaa virran viedessä kovaavauhtia kohti tulevaisuutta.

ADIOS "leppoisat" kotona oleskelut ja tervetuloa maailma. ;) täältä tullaan vaikkei olla lainkaan valmiina

Äitysloman loppu

En uskonut että oloni olisi näin haikea päättäessäni yhden elämäni aikakausista lopullisesti.

Ei enää äitiyslomia.
Ei raskauksia.
Ei synnytykseen lähdön jännitystä,
vastasyntyneen tuoksua.


En edes tiedä miksi näin haikeilen?

Lapsilukuni on täysi (todellakin) Olen saattanut kolme lasta maailmaan ja valvonut satoja öitä. Tiedän ettei minusta ole siihen enää.

Minulla on varattuna ensikuussa aika sterilisaatioon. 
Joten olen harkinnut, pohtinut ja aivan varma siitä että tämä tässä näin on hyvä juuri näin.

Mutta silti?
Möykky rinnassa kertoo ettei tämä kaikki kuitenkaan ollutkaan niin "läpihuutojuttu" ja pienipullantuoksuinenkotiäiti mun sisällä taitaa itkeä yksinään jonkinsortin suurperheen menettämisen tuskaa? (ja siellähän saa itkeskelläkkin)

Ehkä tämä vaan on niin haikeaa koska se on lopullista. 

En koskaan enää koe noita asioita.
PISTE.

Mutta mikään ei pyörrä mun mietteitä,
näitä päätöksiä.

On siis aika hyvästellä,surra ja pistää muistoihin tämä aika elämässä.

Nauttikaa, rakastakaa, muistuttakaa itseänne kuinka ihmeellistä se aika on.

Koska kuin tuulenhenkäys, se onkin jo ohi.