Monen monta tekstiä oon aloittanut
mutta aina on tuntunut ettei ole mitään sanottavaa.
Meillä valvotaan edelleen,
nuorimmainen on nyt muutaman päivän päästä
1v 4kk
ja mä olen melkein varma ettei meillä nukuta ikinä.
EI IKINÄ.
On pitänyt kirjoittaa siitä kuinka olen niin väsynyt etten enää muista millaista olisi olla jos nukkuisi?
On pitänyt kirjoittaa jotain järkevää parisuhteesta,
avioliitosta jonka väsymyksessään tahtoisi tunkea takataskuun ja unohtaa
vain siksi ettei rikkoisi kaikkea tahtomattaan.
Piti kirjoittaa ystävyydestä, ja yksinäisyydestä.
Siitä kuinka huomaat olevasi ypöyksin niinä hetkinä kuin eniten tarvitsisit jotakuta sanomaan "olen tässä".
Ja siitä kuinka itse olen muuttunut ihmiseksi josta on mahdotonta pitää, sellaiseksi jolla on taas kilometrien korkuinen muuri ympärillä.
Ihmiseksi jolle nauraminen tuntuu väärältä, ihan kuin se paljastaisi sen
että sisällä vielä lymyilee piilossa ihminen joka odottaa ulospääsyä, oman elämänsä kevättä.
Aiheita aiheita aiheita pilvinpimein
mutta päässä surisee yksinäinen ajatus
kun känninen ampiainen vaipuessaan talvihorrokseen...
Bzzz z öh miten se menikään?
Aikaisemmin jaksoin ja pysyin suhtkoht toivon reunassa kiinni sillä että tiesin tän olevan ohimenevää,
sain kirjoitettua väsymyksen ylös ja sitäkautta ulos ,
koin pitäväni itsestäni huolta.
Nyt voisin hautautua näihin pieruverkkareihin ja vaan leikkiä kuollutta.
