SYKSY-- lovin it

SYKSY ON MUUTAMAN PAKKAS-ASTEEN KERA VIHDOIN TULLUT!!

Kuten aloituksesta voi päätellä,
rakastan syksyä sen kaikissa muodoissa.

Sen kuulaita aurinkoisia pakkashetkiä, kaatosateita, 
repivää räntäsadetta.
Pimeyttä, valoja, varjoja, värejä ja sitten sitä turvallista ruskeaa ja harmaata... 
sekä paljon ystävääni mustaa.

Kaikki se tempominen ja tekopirteys alkaa poistumaan, 
kesämenot-kesäenot-kesäkissat-kesä^_^ ihqudaarantaselfiepostaukset 
(joihin minä en koskaan siis syyllisty) 
alkavat häviämään maanpäältä ja tilalle laskeutuu ah niin kauan odotettu 
Supisuomalainen melankolia :D

Ihmiset verhoutuvat kaulaliinoihinsa tympiintyneen näköisenä ja suuntaavat mielensä kaukomaan lämpöön, pois täältä tympeästä kostean koleasta suomesta.

Mutta minä tyttö nautin, 
nautin jokaisella sielunsopukalla ihmisten elämäntuskasta siinä samalla kun hengitän extrasyvään kirpeää pakkasilmaa.

Pipo päässä villapaitani sisällä on turvallista, 
voin vaikka huoletta laittaa 4 kerrosta vaatetta sisälle eikä kukaan pidä minua .. 
no enemmän outona kun yleensä.

Syksy antaa minulle tilaa hengittää, 
auttaa laskemaan sataan, 
antaa itkun ja naurun tulla yhtäaikaa. Auttaa keskittymään olennaiseen. Saa huomaamaan ympärillä olevat asiat, 
saa minut taas henkiin.

KEVÄT, se on minun arkkiviholliseni, ikuinen akileenkantapääni, pirullinen iskiasvaiva. En edes tahdo ajatella kaikkea sitä keltaisuutta? 

Keväisin tekisi mieli kivuta lähimpään kuuseen heittelemään tekopirteitä kaiken hehkuttajia kävyillä. SILMÄÄN.
(No otsakin kai käy koska mulla ei oo erityisen tarkka heittokäsi)

Talvi saa tulla, mä odotan täällä jo.
Talvi on minun kaksoseni, sieluni synonyymi.

     Pieniä mietinnän muruja 
    minulta minulle ja sinulle.

Sanoisivat minua hulluksi jos kertoisin ääneen etten välitä kesästä
,se suorastaan pelottaa ja ahdistaa iloisella valoisuudellaan

Silloin pitäisi olla auringosta reipas,
ihanan pirteä ja kupliva 
ja kaikesta nauttiva 
ja kaiken ehtivä ja

niin ja

Kesäisin odotan sateisia päiviä,
kuinka ihana silloin on kun tuntuu että maailma huokaisisi hetkenverran.

Ei tarvitse nauttia ja ehtiä 
ja kuopsuttaa

saa vaikka istua ja kuunnella sateen ropinaa

Syksyisin opin nauttimaan taas auringosta,
viilenevän tuulen ja auringon liitossa on jotain taikaa.

Ihmiset alkavat palata omaan arkeensa,
jokainen pienenpieneen koloonsa odottamaan kesää ja manaamaan talvea.

Pieni ilkikurisuus sisällä kikattaa katketakseen ja kaivaa kumisaappaita iloiten

Mutta talvessa on turvallisinta
siellä minä viihdyn,
niissä maisemissa
ja kaiken sen topan sisällä tunnen olevani turvassa

Kuinka pettävän kaunis maailma on kun on lunta
Kaiken pimeyden keskellä on siltikin valoisaa

Minun sieluani se peilaa paremmin kun kauniit lauseet.

 

HUUDA HUUDA...

Ne hetket kun mietit hetken päässäsi: 

kuinka pitkälle kerkeäisit juosta ilman että kukaan huomaa?

Kun tekisi mieli kadota, ostaa menolippu ilman mahdollisuutta palata.

Tiedänhän minä etten jättäisi lapsiani, ikinä. 

MUTTA VÄLILLÄ TEKISI MIELENI VAAN PAINAA SILMÄT KIINNI JA LEIKKIÄ ETTÄ EN OLE TÄÄLLÄ.
^^ tiedättekö, kädet korville ja lallallallallallallalllallallaaa,,, en kuuleeeee...^^

Kun yöt valvotaan olen usein aamulla varma että tuon nuorimman pääasiallinen tarkoitus täällä maanpäällä on hiivuttaa mut kaikessa rauhassa hautaan. Tai ainakin varmasti kohti pyöreää, ihananan pehmeää hiljaista huonetta... mmmmmm`mmmm.

Kun vessassa käydessä sua tapittaa vähintään kaksi silmäparia, 
huomaa että haaveet on aika pieniä siinä vaiheessa kun toivot enää vain saavasi p*skantaa rauhassa, yksin.

Omia valintojahan nämä on olleet, 
lasten hankinta, 
oravanpyörässä tallustelu,ammatti,
tämä perus-Pirkon pullantuoksuinen perhe-elämä 
tai sen kiihkeä tavoittelu, 
punainen tupa ja perunamaa haavetaululla.

Eihän silloin saisi valittaa, 
olisinhan minä voinut mennä täysin toiseen suuntaan.Ostaa sen menolipun vuosikymmen sitten,painaa panamahatun päähän ja vain olla.

Mutta kun sydän vie ja mieli vikisee,ei millään A4-arkille piirrelty kaavio seuraavasta tulevasta 10 vuodesta paljon paina.

Olenhan minä onnellinen näistä, 
rakastan hullunlailla 
mutta mutta mutta, antakaa mun nyt edes hetki HUUTAAAAAAAAAAAA että ÄITI ON NYT IHAN VITUN VÄSYNYT. 

UGH! olen puhunut. ^^ lallallallallallalllaaa


<

Minulta minulle-- liikaa pohdintaa.

Olen aina ollut ihminen josta on vaikea pitää, 

tai olla pitämättä.

Vaikea rakastaa, 

tai olla rakastamatta.

Vastakohtien ihminen.

Hyvässä ja pahassa.

Ihmiset luulevat minun olevan kovinkin puhelias ja valoisa persoona, 

no ne jotka tietävät parhaiten voivat kertoa että usein se määritelmä ei voisi kauempana olla minusta.

Kuten usein olen toistanut, 

olen melankolisti, 

tai ennemminkin toipuva melanholisti.

En oikein osaa olla onnellinen. 

Mun sisällä on liikaa pelkoa siitä ettei tää itsestään tullut onnellisuus kuulu minulle.

Eilen löysin itsestäni taas uuden kipupisteen, 

sen painaminen sai mielen täyteen asioita jotka olen jo kauan koittanut sivuuttaa.

Olen elänyt elämäni sisään kasvatetulla asenteella. 

Mikään maailmassa 

ei tule ilman työtä. 

Minä sovellan sitä eniten kaikkeen itseen kohdistuvaan hyvään.

Itse olen sitä mieltä ettei läheisteni tarvitse ansaita onneaan, 

asioita joita minä heille 

tai heidän eteensä teen. 

Pidän siitä että saan jonkun iloisesti yllätettyä, synttäreillä, pienellä tuliaisella lähikaupasta, kukkakimpulla, taikka vaan kertomalla kuinka tärkeitä ihmisiä mulla onkaan ympärillä. 

Pidän siitä että toiset tuntevat olevansa yllätyksen arvoisia.

Itse en koe ansaitsevani edes sairaslomaa.

Niin se loma-sana sen kai tekee. 

Mun sisin kirjoittaa käsikirjoitusta siitä kuinka toiset joutuu tekemään minunkin osuuteni silläaikaa kun minä vain lorvin ja makaan tekemättä mitään.(?)

Joten minä siivoan, 

nappaan buranan jos toisenkin 

ja siivoan. 

Järjestelen kaappeja, 

noukin muruja matosta vain siksi ettei kukaan luulisi minun olevan turhan panttina, joutilaana.

Öisin minä sitten valvon kun kaikkialle särkee, 

valvon ja mietin sitä kaikkea mitä en kivulta pystynyt tänään tekemään 

ja sitä kuinka kipeä olenkaan kun teen sen huomenna. Ja sitten ajattelen sitä kuinka tyhmää on ajatella tuollaista, ja sitä kuinka paljon kipeämpiä ihmisiä on. Ja sitä ja sitä ja sitä.... listaa voi jatkaa ikuisuuksiin. Vaikka aamu 6.

Tyhmäähän se on, kyllä minä sen tiedän.

En vain osaa päästää siitä irti.

Viimeyönä ehdin myös muistella 

että jo silloin kun olin pieni ajattelin 

mitä jos olisin ollut kauniimpi? 

tai edes pitkä hiuksinen (?) isä olisi ehkä rakastanut mua enemmän. 

Ollut mun kanssa. 

Jos olisin piirtänyt vähän paremmin.. 

osannut edes jotain erityistä.

Ollut edes vähän vähemmän minä.

Ehkä vasta aamuyöllä tajusin että mun sisällä on kieroutunut Samu Sirkka kertomassa mulle vuorokauden ympäri siitä etten minä ole oikeastaan hyvä yhtään missään.

No itsesäälissä näköjään oon aivan oiva.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin mä päätän tän vuodatuksen. Torstai on toivoa täynnä? Katsotaan ratkooko se mun "ongelmat". 

"En osaa pyytää mitään,

en ole siihen koskaan oppinut

harvoin kuulette minun suustani voisitko?

Koitan mukautua, 

olla avuksi.

Tehdä kaiken niin,

että huomaisitte kuinka paljon minua tarvitaan,

jos en tekisi

näkisitte kuinka arvoton olen,

korvattavissa.

En osaa itkeä avoimesti, 

pillahdan itkuun vain vihasta ja menen yksin nielemään suruni

ja muistan pyytää anteeksi sitä

itkua,

omaa itseäni,

sitä että ärsytin ja häiritsin taas 

näillä tunteilla.

-Anteeksi että kuormitin.,tule niin otan sen pois.

Kysykää minulta mitä vain, 

lupaan valehdella asiat niin 

ettei mikään minussa teitä liikuta

-Jaksatko?

-Tottakai,

miksen jaksaisi?

Jaksavathan muutkin.

Kun ovi perässänne sulkeutuu, kävelen hetkeksi pimeään, 

nyyhkytän,

huudankin, 

mutta vain hetken. 

Niin etten olisi vaivaksi,

ettette vain jättäisi tulematta takaisin." 

-minulta minulle Nina-

Pitkä hiljaisuus ja uusia ajatuksia

Se on taas vierähtänyt tovi siitä kun olen saanut tänne ajatuksia kirjoitettua. Fb: päivityksetkin on muuttuneet kaiken kattaviksi kuvapäivityksiksi kun kertakaikkiaan ei tunnu olevan aikaa aina edes ajatella ;)

Mutta tämän kaiken arjen kiireen keskellä on pitkästä aikaa oikein hyvä olla. 

Vaikka öisin ei edelleenkään nukuta pitkänpitkiä pätkiä niin aamuinen sumu on hälventynyt ja pieni auringonpaiste lämmittää sielua jopa silloin klo5:45 kun pieni ihminen pärähtää höpöttämään pinnasängyssään.

On onni huomata että minä selvisin jo tänne saakka ja edessä on paljon kauniimpia päiviä ilman jatkuvaa sielun särkyä.

Tämän pienen postauksen myötä toivotan kaikille tämän lukeville oikein ihanaa syksyistä torstaita., lisää ajatuksia ja arjen oivalluksia kun pääsen ne ulos töräyttämään oikein ajan kanssa. 

Nyt pukemaan pientä kerholaista veljineen ja kohti ihanaa viileätä ilmaa.

Onnellinen on se ihminen,

joka osaa nauttia pienistä asioista,

arkipäiväisistä tapahtumista

auringonpaisteesta, linnuista langoilla,

aamiaisesta, päivällisestä, lounaasta,

aamun lehdestä postilaatikossa,

vastaantulevasta ystävästä -

Niin monet tavoittelevat elämän nautintoja

menemällä niiden ohitse.TommyT