Tavallisen elämän lapsi

Aina välillä lukee päivityksiä ja tekstejä tuppautuvista sukulaisista ja vanhemmista. 

Äideistä ja anopeista 
jotka tukahduttaa omistamisen halullaan 
ja tuputtaa neuvojaan ja apuaan 
niin että laitetaan puhelinlistalla 
estot päälle ettei linjat tukkiutuisi 
vaan heidän soitoistaan.

Välillä tekisi mieli vaan huutaa asiasta valittaville
:: OLKAA ONNELLISIA NIISTÄ IHMISISTÄ JOTKA AIDOSTI OVAT KIINNOSTUNEITA TEIDÄN ELÄMÄSTÄ.


Jos mä nyt päättäisin etten enää ota yhteyttä mun sukuun ja perheeseen, 
menis kuukausia ennenkuin joku kysyis miten menee? 
Kun jokaiselle on aina iskostettu päähän se ajatus : 
"kyllä ne soittaa jos niitä kiinnostaa"

-khöm 

Ei meidän suvussa. 
(Jokainen perus körtti ennemmin kyräilee omissa kodeissaan ajatuksella.. 
"eipä taas oo kuulunut mitään.")

Pikkusisko toki saattais heittää facebook viestiä viikon jälkeen mutta siinä se osapuilleen saattaisi olla.

Eikä siinä, mä olen aina tiennyt olevani se yhteyden pitäjä, kuulumisten kertoja, neuvojen kysyjä. 
Se joka ottaa yhteyttä koska ne on mun lihaa ja verta, elämän ihmiset joita ilman mä en tiedä mitä tekisin?

Mutta aina välillä sisällä kauhoo rantaa kohti se sama lapsi joka oli varma 
ettei sen hautajaisissa kukaan itkisi.
Toivoi joskus aivan pienenä kuolemaansa vain siksi että näkisi pilven reunalta kuka oikeasti välittäisi.

Niin lapselliselta ja itsestäänselvyydeltä kun se kuulostaa jokainen meistä toivoo olevansa tärkeä.

Olen viimeaikoina alkanut kaipaamaan elämäämme ihmisiä jotka olisivat oikeasti kiinnostuneita miten meillä menee? 
mitä mulle kuuluu? 
miten lapset voi?.. 
Ja jos kerron koko stoorin : 
ei se automaattisesti tarkottais että tarvitsen rahaa, lastenhoitoa tai sitä että jonkun pitäis kantaa vastuu mun elämästä.
Tai että jonkun pitäis tarjota jotain jotta helpottais.

Mä en haluais kun sen että mulla, 
meillä olis väliä. Useimmiten vain että saan sanoa ääneen kun ahdistaa. 
Ei sen enempää tai vähempää.

Kun maailmasta on muutenkin kadonnut kaikki yhteisöllisyys,
kaipaa enemmän ja enemmän sitä 
että näin muka aikuisenakin olisi ihan nurkan takana mummola mihin kipasta jos ois vaan kahviseuraa tai korvaa vailla, 
pääsis mummolan sänkyyn nukkumaan, sais olla hetken itsekkin kaivattu. 


Jostain syystä mä tällähetkellä 
eniten 
niin täydestä sydämestäni toivoisin 
olevani ihan tavallisen elämän lapsi. 
Sellainen joiden elämässä on aina joku joka ottaa kopin vaikka ilmasta ihan vain siksi kun tahtoo tehdä niin.


Klisheiseen tapaan voin vaan siis todeta,muistakaa arvostaa niitä teidän tärkeimpiä, 
joka päivä ja joka hetki. 
Sitä nalkuttavaa äitiä, 
uteliasta anoppia, 
kaikkitietävää kälyä, ylisuojelevaa isää 
koskajos ne tuppaa ne ainakin useimmiten rakastaa eniten ja aina.

Se on sellainen luksus joka ei ole kaikille täysin itsestään selvää.



"Kulutamme puolet elämästämme päästäksemme eroon 
vanhempiemme meihin istuttamista typeryyksistä, 
ja toisen puolen jättäessämme omat tyhmyytemme 
perinnöksi jälkipolville." 

Isaac Goldberg 

Toivoa etsimässä

Takana on kaksi kuukautta kotona.

Ja nyt se saattaa piakkoin olla tiensä päässä. Yksinkertaista mutta totta on se fakta ettei meillä ole varaa siihen luksukseen että olisin lasten kanssa kotona. 

Ei siihenkään että menen tekemään yhtä vuoroa, eikä lyhennetty tule kysymykseenkään.

Kolmivuoro, täältä tullaan.

On taiteltava se toive olla kotona pienenpieneksi ja päästettävä purjehtimaan tyynimmille vesille.

Mun pienessä typerässä päässäni mä kuvittelin että tässä maassa vois luottaa siihen että tiukanpaikan tullen sais joskus takaisinkin päin.

No mä olin väärässä.

Oon selvitellyt nyt 2kk tukia ja mahdollisuuksia?

Katsellut vierestä kun ihmisiä vaan saapuu hakemaan toimeentulotuki osiaan, maksusitoumuksiaan.

Siivonnut kaapeista myytävää ihan ajatuksella että jo se 2e tietää litraa maitoa.

Katsellut tilin 9e saldoa samalla kun meidän toimeentulotukihakemuksemme sai kielteisen päätöksen kommentilla, olisit voinut ennakoida.

Ja totta.

Olisin voinut jatkaa elämääni niin että saan kaiken nippanappa maksettua, en nää ikinä lapsia, en nuku.
Olla fiksumpi aikuinen.

Ja kuitenkin minä olin se joka saattoi meidät nyt tähän, 
että postiluukusta tipahtaa elämäni ensimmäinen häätövaroitus. 
Että ei ole tietoa mistä tämän kuun saa maksettua? Mitä tehdään jos tosiaan meillä ei kohta olisikaan kotia? 

Ja kyllä. Sen minä kannan sisällä, anteeksi pyydellen ja jälkiä paikaten.

Mä muistan taas tästä hetkestä eteenpäin etten hae, en pyydä. 
En toivo 
enkä usko siihen että apua saa kun hätä on suurin.

Kun kaikki oljenkorret on käytetty ja pelkällätoivolla ei pidetä kattoa lasten päänpäällä 
on vaan luovuttava siitä ajatuksesta minkä tänne tovi sitten kirjoitin.

Takki kiinni ja sydän täyteen uutta toivoa siitä että lapset isona ymmärtää kaikki nää ratkaisut mitä oon koittanu tehdä.

Perjantai. 

Maanantaina herätään elämään taas uudelleen.