Toivoa etsimässä

Takana on kaksi kuukautta kotona.

Ja nyt se saattaa piakkoin olla tiensä päässä. Yksinkertaista mutta totta on se fakta ettei meillä ole varaa siihen luksukseen että olisin lasten kanssa kotona. 

Ei siihenkään että menen tekemään yhtä vuoroa, eikä lyhennetty tule kysymykseenkään.

Kolmivuoro, täältä tullaan.

On taiteltava se toive olla kotona pienenpieneksi ja päästettävä purjehtimaan tyynimmille vesille.

Mun pienessä typerässä päässäni mä kuvittelin että tässä maassa vois luottaa siihen että tiukanpaikan tullen sais joskus takaisinkin päin.

No mä olin väärässä.

Oon selvitellyt nyt 2kk tukia ja mahdollisuuksia?

Katsellut vierestä kun ihmisiä vaan saapuu hakemaan toimeentulotuki osiaan, maksusitoumuksiaan.

Siivonnut kaapeista myytävää ihan ajatuksella että jo se 2e tietää litraa maitoa.

Katsellut tilin 9e saldoa samalla kun meidän toimeentulotukihakemuksemme sai kielteisen päätöksen kommentilla, olisit voinut ennakoida.

Ja totta.

Olisin voinut jatkaa elämääni niin että saan kaiken nippanappa maksettua, en nää ikinä lapsia, en nuku.
Olla fiksumpi aikuinen.

Ja kuitenkin minä olin se joka saattoi meidät nyt tähän, 
että postiluukusta tipahtaa elämäni ensimmäinen häätövaroitus. 
Että ei ole tietoa mistä tämän kuun saa maksettua? Mitä tehdään jos tosiaan meillä ei kohta olisikaan kotia? 

Ja kyllä. Sen minä kannan sisällä, anteeksi pyydellen ja jälkiä paikaten.

Mä muistan taas tästä hetkestä eteenpäin etten hae, en pyydä. 
En toivo 
enkä usko siihen että apua saa kun hätä on suurin.

Kun kaikki oljenkorret on käytetty ja pelkällätoivolla ei pidetä kattoa lasten päänpäällä 
on vaan luovuttava siitä ajatuksesta minkä tänne tovi sitten kirjoitin.

Takki kiinni ja sydän täyteen uutta toivoa siitä että lapset isona ymmärtää kaikki nää ratkaisut mitä oon koittanu tehdä.

Perjantai. 

Maanantaina herätään elämään taas uudelleen.