no oikeastaan siitä mistä aina ennenkin.
VÄSYMYKSESTÄ ja sen lieveilmiöstä,
mutta tässä illan saatossa aihe on muuttunut nyt johonkin muuhun itselle läheiseen ja tärkeään.'
Pärjäämiseen.
Tässä maailmassa ja yhteiskunnassa.
Miten mä nyt pohjustaisin tätä niin että jos joku joka ei mua tunne sais kiinni tilanteesta.
Olen itse syntynyt se muovilusikka suussa.
Joo kyllä muovi. Tai tarkemmin ajatellen no olikohan koko lusikkaa?
Mun syntyessä Äiti täytti 18-vuotta samana vuonna ja varmasti oli itsensä kanssa enemmän hukassa kun voikaan kuvitella
ja isä.
No mitä mä sanoisin mun isästä. Rakastan. Riittääks se?
Ja joskus ainoastaan isä oli se jonka mä luulin pelastavan mut mun elämästä.
Se oli yks mun maailman ulkopuolisimmista ihmisistä joten kuvittelin että joku päivä se tulee ja pelastaa mut täältä.
Vaikka sillä että mun syntymää karkuun lähdetään klisheisesti ruotsiin pakoon (tekemään sisko) ois voinu jo jotain kelloja soittaa.
Teini-ikäisenä sitä oli hirveän varma omista tekemisistään ja valinnoistaan.
Ja jos totta puhutaan näin jälkikäteen, en mä varmasti nyt osais tehdä mitään yhtään paremmin.
Ehkä sanani valita toisin.
Olin mitä olin ja tein mitä tein. Sitä ne teinit elämänuskossaan ja voimassaan tekee. Eikö?
Mä muutin nykykaupunkini perhekeskukseen ollessani vajaa 15-v. Se paikka oli mulle maailmaa suurempi asia.
En voinut koskaan ymmärtää siellä asuvien kapinaa
(vaikka monien mielestä mä olen ollut kapinoivin ihminen maailmassa siihen aikaan(kin))
Mulle se paikka toi turvaa ja aikuisia ihmisiä joiden pyyteetön auttamisenhalu löi jo itsessään kapuloita kaikeen kapinaan.
Isoin teiniaikojen pelastus oli myös mun yläaste.
Mun maailmaan ilmestyi opettajia joiden vaikutus mun elämään kantaa vieläkin. Ne uskoi muhun ja välitti oikeasti.
(Niin no kun sanoin etten osais tehdä mitää nyt yhtään paremmin, niin ehkä sen että ne ois sillon saanu jo tietää kuinka suuria asioita niiden pienet sanat olivatkaan mun elämässä.)
Ja toisaalta uskon että ne löytää itsensä mun tekstistä.
Ja etenkin se "yksi äidinkielen opettaja" joka tätä lukiessaan pyörittää päätään kirjoitusvirheistä,toivottavasti tietää että on yksi isoimmista syistä miksi nyt edelleen kirjoitan.
Ammattikoulussa muhun sitten varmaan iskikin suurin kapina.
Sain kuulla Sosiaalihuollon-tunnilla kuinka lapset toistaa aina vanhempiensa kaavoja.
Kulkee jalanjälkiä
ja niistä tulee vaan niiden varjoja,
seuraajia.
Mun mielestä se oli isointa paskaa mitä mä olin koskaan kuullut.
Ja silti ehkä niin surullisen totta.
Ja siinä sitä oltiin aikuisuuden kynnyksellä muovilusikka suussa.
Ulos luokasta.
Ja vaikka lopulta sain kyseistä aineesta parhaimmat numerot,
ei se lämmitä että syy oli siihen saattoi olla että on helppo oppia aiheesta joka on omaa elämää.
No entä nyt.?
Mitä minä olen antanut omilleni enemmän?
Tai toivoisin antavani?
Asun vuokralla.
Perheeni on uusioperhe.
Tämä äiti usein on hermoraunio.
Rahaa on 0+0e.
Se mitä mä toivon antavani on rakkaus.
Malli siitä että oman elämän ainut este on sinä itse.
Toivon että ne oppii että elämä on sitä mitä sinä siitä teet.
Elämä on itsestään huolehtimista.
Toisista välittämistä.
Että ne ei olisi valmiita heittäytymään yhteiskuntaan niin ettei ne osais kyseenalaistaa, niin että niillä olis vahvat siivet jotka lennättäis ne sinne minne ne haluaa mennä. Ja juuret jotta ne tietäis että niiden on turvallista lentää.
Toivon että annan niille mallin että jokaisen on tehtävä töitä oman elämänsä eteen. Konkreettista työtä ja unelmapohjaista.
Mutta itse.
Opetan että jokaisella pitää olla turvaverkko, mutta on muistettava että se on sitä varten että siihen voi pudota, mutta siihen ei missään nimessä saa heittäytyä niin ettei enää hetkenpäästä osaa itse edes kävellä. (Lentämisestä puhumattakaan)
Toivon että opettaisin että ihmisen pitää olla vahva mutta että vahvuuden suurimpia perustuksia on taito olla heikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti