Mun piti kirjoittaa jotain järkevää rakkaudesta.
Siitä mitä olisin tässä vuosien saatossa oppinut tai edes jotain mihin tämän kohta 30-vuoden kohdalla olen törmännyt.
Mutta mitä mä sitten olisin kirjoittanut, siitä kuinka tein paljon huonoja valintoja, olin liikaa tai liian vähän.
Usein vain väärässä paikassa väärään aikaan ja väärän ihmisen kanssa.
Totuus kai oli että kun olin lähellä saavuttaa jotain hyvää juoksin vimmatusti toiseen suuntaan.
Luulin tietäväni mitä on rakastaa ja olla rakastettu ja pelkäsin kuollakseni yksin olemista.
Usein olinkin vain koska niin kuului olla,
en siksi että olisin tiennyt kuuluvani siihen hetkeen tai paikkaan tai sille ihmiselle.
Opin sulkeutumaan.
Ulkoa avoin mutta sisältä jo pitkään niin peloissaan että siihen olisi voinut upota.
Pelkoon että olen niin huono ettei minua kukaan voisi oikeasti rakastaa.
Sitten se tapahtui.Valkoiseen tikkuun ilmestyi toinenkin viiva.
Terassilla vietetyt jalluGallianon huuruiset illat muuttuivat pienen elämän varjelemiseen. Odottamiseen.
Ja kuinka se odotus olikaan erilaista kuin joskus kuvittelin.
Muutamien kuukausien aikana elämäni viimeinenkin ruusunpunaisuus katosi savuna ilmaan.
Elin sumussa ensimmäisen vauvavuoden. Yövalvomisten keskellä koitin rakentaa elämää niin että se kaikki olisi todellista.
Usein kaikki vaan ei ole sitä miltä näyttää.
Siispä 24-vuotiaana huomasin olevani lähtöpisteessä,pienen miehen viikko/viikko vanhemmuuden jakavana äitinä.
Onnena onnettomuudessa oli tieto siitä että lapsella on ja olisi aina elämässään kaksi rakastavaa vanhempaa ja isä joka jakaisi arjen lapsen kanssa samalla tavalla kuin minäkin.
Mutta kuinka minä vihasinkaan sitä elämää, yksin olemista, tyhjää lastenhuonetta.
Pidin ainakin vuoden lastenhuoneen ovea viikot kiinni koska sen tyhjänä näkeminen sai sielun murenemaan pieniksi palasiksi.
Juoksin elämääni eteenpäin.
Tein työni ja join, join ja join.
Viinipullon, toisenkin.
Jotta ne viikot ilman poikaa menisivät pian, jotta näyttäisi että nautin elämäni "vapaa"-viikoista.
Jotta unohtaisin, katoaisin.
Deittailin, seurustelin, poukkoilin paikasta toiseen ja törmäsin hyviin ja sitten niihin todella huonoihin ihmisiin.
Viimein
yhtenä iltana makasin toisen ihmisen kädet kuristusotteessa kaulalla kuin ulkopuolella itsestäni kuullen itseni sanovan :
"jos et ajattele minua ajattele poikaani"
vain hetkeä ennekuin pimeni.
Tajusin että tämä hetki olisi voinut olla se viimeinen.
Jokin mun sisällä muuttui.
Turha sinkoilu katosi ja elämäntuskasta ainakin puolet jäi sille öiselle matkalle ensiavusta kotiin.
Pitkään elin tuota tapahtumaa uudelleen ja uudelleen, mietin itseäni, omaa maailmaani ja elämänkatsomustani.
Ihmisiä joita olin luokannut ja ihmisiä joilla ei ollut oikeutta minua satuttaa.
Löysin elämääni tämän jälkeen ihmisiä jotka auttoivat lapioimaan vakaata maata jalkojen alle, sanomaan suoraan, kaivamaan esiin oikeaa minua.
Opin olemaan itseni kanssa edes välirauhassa.
Siihen välirauhanaikaan maailmaani astui ihminen joka tuli, teki olonsa mukavaksi ja kaikesta itkupotkuraivari karkoitusyrityksistä huolimatta jäi siihen ja otti paikkansa. Hiljaisella varmuudella kasvoi osaksi minua ja minä häntä.
Ja ensimmäistä kertaa minä olin onnellisesti täysin loukussa.
Neljä vuotta myöhemmin tässä ollaan, yhteen kasvaneina.Toistemme säröt siloittaneina, haavat korjanneina.
Arjen keskellä kiukutellessa, valvomisesta sekaisin olevana hirviö-äitinäkin,
hetkittäin havahdun todellisuuteen ja tiedän että vierellä kulkee ihminen joka on minun täydellinen toinen puolikkaani.
Kaikessa korniudessaan ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän myös minun olevan sille toiselle sitä kaikkea samaa.
Love u , nyt ja aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti