tiistai 24. kesäkuuta 2014

EPÄONNEN ONKIJA

Tuntuukohan kenestäkään muusta koskaan siltä että maailman kaikki voimat ovat juuri sinua vastaan

SIIS KAIKKI

Tässä viimepäivien sateiden kanssa tarpoessa olen tullut siihen lopputulokseen,
että omaan oman "pienen"sadepilven joka sataa kaatamalla päälle aina kun astun ulos. 
Oikeasti, kun katsoo taivaalle voi aina jopa erottaa sen reunat ja nähdä että n. 400m säteellä mun ympärillä sataa ja sen ulkopuolella olevalla vyöhykkeellä paistaa aurinko ;) Vahinko vaan että siitä pääsee nauttimaan myös kaikki mun kanssa liikkuvat (sori lapset)

Mun reiteillä myös mustat kissat kävelee tien yli perässään kävelevä musta varis 
(joo tosi juttu josta mulla on myös kuvamateriaalia) 

Ja leipä tippuu aina voipuoli edellä lattiaan. 
Paitsi että mun tapauksessa yleensä siellä lattialla on vielä joku oksennus tai karvakasa odottamassa sen tippumista. 

Kun nostan viimeisen setelin automaatista tuuli puhaltaa sen ilmaan kädestä ja sitten sitä juostaan kun parempikin pikajuoksija pitkin kävelykatua muiden ihmisten kummeksuvat katseet takapuolessa (ja tietysti ensimmäistä kertaa kuukausiin oot liikkeellä korot jalassa )

Bingossa olet ainut jolla on lappu täysi numeroita muttei lainkaan bingoa? 
(miten se ees on mahdollista?)

Lääkkeiden kanssa aina sama homma, saan oireet jotka voi saada vain se erittäin harva "yksi 200 000 ihmisestä". 
Öööö, "lääke saattaa aiheuttaa painon nousua", 
SAATTAA tarkoittaa sitä että paketin aukaistessa kroppani massapitoisuus nousee yli kipurajan ;) 

"SAATTAA aiheuttaa näköhäiriöitä" tarkoittaa että nuo vieressäni leikkivät keltasiniset muukalaiset eivät olekkaan totta? 
ja lista jatkuu loputtomiin.

Olen joskus todennut että jopa "kaikki arvat voittaa"- arpajaisissa minun arvassani lukee "EI VOITTOA TÄLLÄkään  KERTAA !!"

Tätä ajatusta kohti(ko)?
Onni on kai itsestä kiinni mutta entäs sitten tämä epäonni? 
Onkos se sitten perinnöllistä vai ihan vaan geenipankin bingolottoa tämäkin?

Mutta tosissaan jos ollaan olen elämässäni vetänyt magneetin lailla puoleeni epäonnea. Sellaista mitä muut eivät edes usko ennenkun lyön jonkun sortin faktamateriaalia pöytään että "totta se on tämäkin taas". Se että olenko pyrkinyt kohti kurjuutta on minulle vielä epäselvää. 

Aikanaan kuvittelin että se kaikki elämässä näetty ja koettu olisi muokannut minusta parempaa ja vahvempaa, vaikka tosiasiassa se teki vain entistä pelokkaamman.
Totuin siihen onnettomuuteen ja toivottomuuteen ja uskoin etten minä sen parempaa ansaitsekkaan. Ehkä jopa käytin sitä hiljaisena tekosyynä olla vähän vähemmän ja täysin jotain muuta kun olisinkaan halunnut olla. 
Kun en saanut, en voinut, kun sattui ja ahdisti, väsytti, itketti, masensi... 
kun kaikki kuitenkin tippuisi voipuoli alaspäin. Olin täysin oman elämäni tuotos, oman elämäni rubiikin kuutio. 

Kiteytin joskus omaa itseäni näin :


Ei olisi tarvetta huutaa
vain pienillä sanoilla saisin sen selvemmäksi
pelkään että silloin kuulisitkin minut oikeasti 
ehtisit katsomaan liian syvälle ja näkisit välähdyksen minusta

ei minussa ole mitään nähtävää
ei kellekkään annettavaa
minuuteni jo kauan sitten piilotin muistoihin

olen mieluummin julma kun heikko 

Ei ole tarvetta huutaa mutta saan sinut sillä suuttumaan
sokeana vihasta et nää kuinka minä kävin hetken pinnalla
pyysin apua

en minä tarvitse apua
en keneltäkään

olen mieluummin julma kuin heikko

Ja näin:

minä

En osaa pyytää mitään
en ole siihen koskaan oppinut
harvoin kuulette minun suustani pyyntöä 

koitan mukautua 
olla avuksi 
tehdä kaiken niin että huomaisitte kuinka paljon minua tarvitaan
jos en tekisi
huomaisitte kuinka arvoton olen
korvattavissa

en osaa itkeä avoimesti 
pillahdan itkuun vain vihasta ja menen yksin suruni nielemään
ja muistan pyytää anteeksi sitä
itkua
omaa itseäni
sitä että ärsytin ja häiritsin näillä tunteilla

-anteeksi että kuormitin.,tule niin otan sen pois

Kysykää minulta mitä vain 
valehtelen asiat niin ettei mikään minussa teitä liikuta
-jaksatko

-tottakai,miksen jaksaisi 
jaksavathan muutkin.

kun ovi perässänne sulkeutuu kävelen hetkeksi pimeään 
nyyhkytän
huudankin 
mutta vain hetken 
yksin

Niin etten olisi vaivaksi
ettette vain jättäisi tulematta takaisin

Ehkä jätän tämän aiheen muhimaan hetkeksi ja palaan kunhan saan taas ajatuksia kasaan.



3 kommenttia:

  1. Voi miten tuttuja ajatuksia. Kun kulkee ukkospilven alla, jonka sisään kuuluu vain MUIDEN onni, ilo ja onnistumiset, alkaa väkisinkin ahdistaa ja masentaa ja kaikki kasaanuu isoksi tunnemöykyksi oman itsensä sisään.

    Tietoisesti teen vähän väliä uudelleen saman päätöksen olla välittämättä muiden mielipiteistä ja opettelen olemaan vertailematta.. mitä muilla on ja mitä voisi/pitäisi olla.. siihen mitä minulla jo on. Ja oikeasti hyvin onkin. Paljon muuttuu kun muuttaa omaa näkökulmaa. Mutta siitäkin pitää muistutella itseään aika ajoin..
    Kantapään kautta sitä pikkuhiljaa oppii ettei se yksin itkeminen johda mihinkään. Vaikka koittaakin olla piilossa niin samalla ahdistaa se, ettei kukaan huomannutkaan.

    Tsemppiä ja kiitos rehellisestä postauksesta. Näitä tunteita lienee monilla mutta harva uskaltaa ääneen lausua. Rohkea olet ja hatunnosto sille! <3

    VastaaPoista
  2. Rohkeaa ja rehellistä! Olen pikkuhiljaa alkanut toteuttaa elämässäni sitä, että VITTU sanon, kun tuntuu pahalta. Olen äiti, mutta minulla on myös kielteisiä tunteita. Minulla on kaikkia tunteita, ja saan tuntea niitä, helvetti!!. Saan marista ja murista ja ahdistua ja ärsyyntyä...Mullakin on jostain syystä tapana käydä asiat niin, että kantapää on ruvella! Tsemppiä, kyllä me pärjätään!!

    VastaaPoista
  3. Kiitos tytöt <3 kaikesta ja siitä että kävitte lukemassa ja jaksoitte kommentoida. Kauan olen tätä miettinyt ja pohtinut ja edelleen mietin omaa oikeutustani "blogata" koska mielestäni minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa ;) mutta kyllä tämä varmasti tästä ja toivonkin että saisin tätä kautta taas innon purkaa itseäni kirjoittaen. Kaikkea ihanaa teille :)

    VastaaPoista